Maailman kirjan päivä 23.4.

Tänään on Maailman kirjan päivä, joka tunnetaan myös Kirjan ja ruusun päivänä. Suomen kielen ja kirjallisuuden eli äidinkielen kursseilla lukiolaiset tutustuvat monipuolisesti kirjallisuuteen ja käyttävät sitä omissa teksteissään. Tässä esseessä Karjaan lukion opiskelija pohtii luontoa ja peilaa omia ajatuksiaan kaunokirjallisuuden katkelmista esiin nouseviin ajatuksiin. 

 

Aavalla, pimeässä, metsässä

Seisoin meren rannalla. Aallot löivät rantaan. Tunsin merituulen raikkauden, pyyhkivän arjen murheet pois. Tila, tunsin vapauden, aavan vapauden kaiken muun unohtuessa. Tunsin elämän, tunsin mitä luonto merkitsee minulle.

Meren kohina ja linnut tuovat mieleen saariston ja tunnelman. Risto Rasa kyseenalaistaa meren, “Sen sinisyys on lumetta.” En ymmärrä sitä, nimetön runo kokoelmassa Hiljaa, nyt se laulaa saa ajatukset liikkeelle. Meren petollisuus, mikä? Merihän on vain vettä, vieläpä suolaista. Kaloja, elämää, eläimiä, mitä ne ovat? Jotain syötävää kenties, mitä muutakaan?

Elämän merkitys etsiminen on sumussa vaeltamista, tai uimista tummassa vedessä. Mitä vain voi tulla vastaan, vaan ei välttämättä mitään. Elämän merkitystä ei tarvitse pukea sanoiksi ja oman elämän merkitys voi vaihtua alituiseen. Eri asioiden merkitys muuttuu ja vaihtuu, asiat ottavat etäisyyttä. Osa pysyy lähellä läpi elämän, valona tai pimeytenä. 

Luonto on pysäyttävä, rauhoittava ja inhottava. Rauhan tyyssija, kaaos, painostavan hiljainen tai merkityksetön. Luonnon vaikutuksista tiedetään mutta on paljon, suoranainen valtameri tuntematonta, josta vain rannat nousevat tietoisuuteen. Kaikki muu syvällä upoksissa, on koluamatonta erämaata tai suolaista vettä. On kuitenkin asia, joka kohoaa kuin saari valtamerestä. Luonto on välttämätön elämälle.

Sininen lieska, suuren järven läheisyys. Päijänteen sininen lieska, mielikuvat rannasta, hajonneesta pihapiiristä. Tuulesta, järven raikkaasta tuulenviristä, suolattomasta vedestä. Vesi on kuin linnunmaitoa, iltapäivällä elokuussa, ihmisen jäljet luonnossa ovat hiljalleen peittyneet, luonto on ottanut omansa takaisin. Päijänteen sininen lieska ja tunnelma katkelmassa Kultarinnasta, Anni Kytömäen romaanista sai aikaan vahvan mielikuvan, sai myös miettimään omaa suhdetta luontoon. 

Miksi luonto saa tuntemaan niin suurta yhteenkuuluvuutta? Onko luonto elämämme valo, jo sen välttämättömyyden takia. Miksi tätä yhteenkuuluvuutta ei arvosteta? Miksi maallinen mammona ajaa sen yli? Mitä jos luontoa ei olisi? Asfalttiviidakkoa, ja elinkelvottomia alueita, alueita, joilla elämää ei olisi. Vain roskaa, myrkkyjä ja autiomaata. Pahin pelkomme, onkin tulevaisuutemme.

Luonto on rappiolla, eikä pääse ylös jaloilleen. Tuntematon voima, ihminen, on kaatanut ja taklannut sen, ja putoaa lopulta samaan hautaan itsekin. Ihmisen on nostettava luonto jaloilleen. Se ei tapahdu silmänräpäyksessä, mutta sen on tapahduttava, pikimmiten. 

Tiedän, että kaikki eivät selviä. Tiedän myös, että jotkut selviävät. En tiedä ketkä selviävät, en tiedä mitä säästyy. Itselleni niin tärkeän asian katoaminen on turhauttavaa ja sietämätöntä, jo asian ajatteleminen inhottaa. Se saa kyseenalaistamaan omia valintoja ja omia arvoja. Vaikka yksittäinen ihminen ei ratkaise asiaa, on tehtävä jotain. Miten? Mitä? En tiedä, tuntuu kuin haparoisin pimeässä. Pelkään, että ymmärrämme vasta jälkeenpäin, mitä menetimme.