Hauskaa vappua!

Lukiolaisten tekstitrilogian päättää subjektiivinen essee rakkaudesta. Aiemmat äidinkielen esseet julkaistiin suomen kielen päivänä 9.4. ja Maailman kirjan päivänä 23.4. Lukuiloa & hauskaa vappua!

Älä pliis enää ikin rakastu

Mitä on rakkaus? Rakkautta ei oikeasti ole olemassa. Se on illuusio, se on vale. Tämän teorian kehitin 15-vuotiaana kun suunnitelmistani huolimatta en ollut vieläkään saanut osakseni sellaista palavaa rakkautta mitä itse koin antavani milloin kenellekin. Mitä näitä nyt oli, Akseli, Rafael, Teemu, jotka eivät vastanneet tuntemaani roihuavaan rakkauteen, joka oli minulle niin todellista, niin tärkeää, niin kuluttavaa. Lopulta päädyin kuitenkin aina rustaamaan päiväkirjaani samoja sanoja,  Iina älä pliis enää ikin rakastu.

Olen koko lyhyen nuoruuteni miettinyt rakkauteen liittyviä kysymyksiä, kuten miltä se tuntuu, ketä kohtaan sitä voi tuntea, miten romanttinen rakkaus eroaa ystävän rakastamisesta, mitä rakkaus edes on? Näitä kysymyksiä olen siis oikeasti, kirjaimellisesti netistä hakenut;  “Why do we fall in love?” Löysin rajoittunutta ja tunteetonta rakkaudenkuvaani mukailevan teorian, jonka mukaan ihminen rakastuu, koska on pakko. Ihastumme, koska ilman fyysistä vetovoimaa potentiaalisia parittelukumppaneja olisi liikaa, ja elämä olisi vaikeampaa. Teoriassa kyllä, tämä on edelleen täysin validi väite. Se ei suinkaan ole enää ainoa näkökulma, josta asiaa tarkastelen. Rakkaus on subjektiivinen käsite, jonka määritelmästä olen tajunnut vasta pienimmän murto-osan.

Muutama kuukausi sitten lukiessani Charlotte Brontën Kotiopettajatteren romaania mietin, mitä järkeä tässä oikeastaan edes on? Bronten klassikko on ikoninen rakkaustarina, niin tyypillinen, ja ärsyttävän kliseinen. Miksi tuo ennalta-arvattavan tylsä juoni puhuttelee niin monia? Onko se oikeasti niin mielekästä, että pääsee lukemaan viisisataa sivua siitä, miten kahden ihmisen elämästä tulee monimutkaista ja vaikeaa. Siis oikeasti, päähenkilö Jane oikeasti ajattelee että “Koko sieluni on omaisuuttasi”, vaikka hänen rakastettunsa oli erakoitunut tunteeton mies jolla oli toinen vaimo. Tai ehkä siksi juuri, ihmiset hakevat samaistumispintaa tuohon maailman vanhimpaan ongelmaan, sydänsuruihin. Rakkaus on taakka, joka saa pään sekaisin, eikä sen estämiseksi, tai varsinkaan lopettamiseksi voi tehdä mitään. Valtavan kehittyneestä teknologiastamme huolimatta kukaan ei ole keksinyt ratkaisua tunteen tappamiseen. 

Olen tietyllä tavalla aina ajatellut, että ensirakkauteni tulisi olemaan ensimmäinen lapseni. Niin lapsirakas kun olen, on aina ollut selvää, että lapsia saa tulla, pitää tulla, mieluusti useita. En ole koskaan nähnyt itseäni tulevaisuudessa kumppanin kanssa. On ollut vaikea uskoa että sellaista ihmistä olisi olemassa, jonka kanssa asettua aloilleen, ihan vaan rakkaus siinä pohjalla. Se on kuitenkin yksi suurimmista haaveistani. En tiedä, voiko sitä sanoa tavoitteeksi, se ei ole sellainen asia jonka saavuttaminen olisi pelkästään minusta kiinni. Riman asettaminen mahdollisimman alhaalle on keino valmistautua pettymykseen, niin jääräpäisen rationaalinen kun aina yritän olla, kuinka typerää. Ei tunteiden minimointi taida ainakaan olla se kuuluisa “elämän tarkoitus”.

En koe, että varsinaisesti olisin koskaan oikeasti kokenut romanttista rakkautta. Voiko ihmistä edes rakastaa jos se on yksipuoleista? Mitä eroa ihastuksella ja rakkaudella oikeastaan edes on? Rakkaus kestää kauemmin, tuntuu enemmän, syvemmin, aidommin. Näin sitä usein kuulee kuvailevan. Olen kerran tosissani kuvitellut olevani aidosti oikeasti rakastunut. Näinä aikoina en toivonut mitään muuta kuin että voisiko se jo loppua. Päiväkirjani tursuaa epätoivoisia lausahduksia, kuten “Eli ei mitään daydreamejä teemusta tai teemun ja sun yhteisestä tulevaisuudesta koska sitä ei ole”. Tunne oli niin kuluttava, niin äärimmäisen raskas, eikä antanut minulle mitään hyvää. Mitä järkeä? Aivoni pakottavat minut ajattelemaan ihmistä joka tuottaa minulle pahaa mieltä. Laitoin itseni tahattomasti kokemaan älytöntä turhautumista, pettymystä ja tuskaa, enkä voinut tehdä mitään sen lopettamiseksi. 

En sano etteikö 15-vuotiaan Iinan ajatukset olleet oikeita. Ne olivat kyynisiä, raskaita, klassisen dramaattisia 15-vuotiaalle, tai no, ainakin 15-vuotiaalle minulle. Kyllä minä jo silloin tiedostin, etten tiedä rakkaudesta mitään, en tiedä edelleenkään. Enää en koe tarvetta jankata itselleni tunteiden estämistä, taidan jopa vähän haluta rakastua. Olen lähempänä vastauksia kuin koskaan, vaikkakin kovin kaukana. Niin kovin kaukana.