Lukutaito on selviytymistaito

Lukukeskus on valinnut Lukuviikon 2022 teemaksi ”Lukemalla parempi maailma” herättääkseen huomiota lukemisen ja lukutaidon yhteiskunnalliseen merkitykseen globaalissa mittakaavassa. Lukutaito on tärkeä taito, jopa selviytymistaito.

Lukuviikon esseetrilogian toisen esseen on kirjoittanut 2. vuoden opiskelija Mikael Laaksonen.

 

Ollaan nyt sitten kiitollisia kaikesta

Joskus tuntuu vain siltä että yksikään asia ei voi mennä oikein. Ei siis mikään. Ja sitten kuin kohtalon siunaamana elämä päättää näyttää vielä pitempää keskisormea kasvojeni edessä ja vastoinkäymisten määrä sen kuin kasvaa. En tiedä, onko se itsestä kiinni vai ulkoisista tekijöistä vai niiden yhdistelmästä, mutta olisi vain kiva tietää, murjonko tässä itseäni vai onko ne kaikki muut, jotka tässä oikeasti murjovat minua. 

Vähän ennen seitsemää on herätys. Se sama korviaraastava piiputus kuuluu Nintendon käsikonsolin suljetun luukun sisältä, hälytysääni jota ei voi vaihtaa johonkin toiseen, koska jostain kumman syystä päätin jossain vaiheessa ruveta käyttämään tätä vähiten herätyskelloksi soveltuvaa laitetta herättämään minut joka aamu. Näyttää se sentään, kuinka monta tuntia ja minuuttia on herätykseen, ja siinä on akku, joten se ainakin toimii sähkökatkon aikana, jos sellainen tulee.

Makaan sängyssä hetken miettien, että paras vaihtoehto olisi nousta ylös, ennen kuin nukahdan kuitenkin uudestaan, mutta yön aikana jumiutunut selkä ja ikkunan lasista hohkaava kylmä maaliskuinen ilma taistelevat tätä tahtoa vastaan. Miksi hemmetissä vielä maaliskuussa pitää olla kymmenen astetta pakkasta, ei tätä kukaan täysjärkinen kestä. Joskus sitä miettii, olenko ainoa tällaisen murjomisen uhri, kärsivätkö muutkin mukana tällaisesta säästä vai kohdistuuko tämä vain minuun. Ehkä se on vain minulle henkilökohtainen ongelma, koska siitä päätellen, että en näe yhtäkään muuta mopoa omani lisäksi enää tähän vuodenaikaan koulun pihalla, tarkoittaa sitä, että muut eivät joudu olemaan ajoviiman kanssa henkisessä taistelussa siitä, onko tämä tosiaan sen arvoista. 

Tarpeeksi asiaa pohdittuani päätän, että sängystä pitää kuitenkin nousta, päästäkseni vain myöhemmin päivällä siihen johtopäätökseen, että ei olisi pitänyt nousta sängystä laisinkaan tänä aamuna. Tätä kuulee kuitenkin sen verran usein muidenkin suusta, että voisi jopa uskoa, että samankaltainen lievä, taustalla soiva epämukavuus on universaalia, iänikuinen vitsaus ylemmiltä tahoilta, jota kukaan ei pysty välttämään. Paitsi ehkä jos on rikas. Mutta ei ole kuitenkaan soveliasta valittaa asiasta, voisihan asiat olla paljon huonommin, eihän sitä ruokaakaan heitetä pois, kun Afrikan lapset nääntyvät.

Vai onko sittenkään oikein olla jotain mieltä siitä, että tuntuu aina siltä, että on kohtalon murjoma? Pitäisikö tässä loppujen lopulta keskittyä siihen, että aamulla herätessä on tosiaan se Nintendon käsikonsoli herättämässä ja ylipäätänsä mopo, jolla kulkea? Siltä se välillä tosiaan tuntuu, jos muilta kysyy, tai jopa silloin kun katselee ympärilleen, miten maailmassa asiat ovat. Totta kai maailmalla tapahtuvat Ukrainan sodat ja ihmiset kärsivät koko elämänsä Pohjois-Koreassa, mutta onko se kuitenkin väärin olla sitä mieltä, että joskus elämä tuntuu haastavalta ja epäreilulta?

“First world problems” on se termi, jonka voi kuulla, kun tällaisista asioista puhuu. Se mainitaan kun niin sanotuilla etuoiketetuilla ihmisillä tulee joitain ongelmia, jotka tuntuvat heistä suureltakin ongelmalta, kuten laturin katoaminen ja sen aiheuttama kännykän sammuminen, kun virta loppuu. Ei siitä sitten ainakaan joillekin ihmisille kannata valittaa, tai nimetä sitä ongelmaksi, kun jossain muualla asiat ovat paljon huonommin. Yksi hyvä esimerkki tästä ilmiöstä on mielestäni se, kuinka varsinkin osa koulun henkilökunnasta, joka haluaa aina olla äänessä jollain tavalla, muistuttaa siitä kuinka meidän tulee olla kiitollisia ilmaisesta kouluruuasta. Joo, on se toki ilmaista, mutta se kiitollisuus usein karisee siinä kohtaa, kun ruoka on sellaista, että sitä hädin tuskin tunnistaa tietyksi ruokalajiksi tai kun se tarttuu kurkkuun. 

Tästä päästään siihen lopulliseen kysymykseen, jota tässä haen: onko se oikeasti väärin, että joskus haluaa tuntea tyytymättömyyttä elämänsä suhteen länsimaalaisen oikeusvaltion kontekstissa? Suoraan sanoen ei tunnu relevantilta verrata jotain maapallon toisella puolella asuvan elämää omaansa, samalla tavalla kun kukaan ei ole vertaamassa omaa elämäänsä sellaiseen, millaista se olisi voinut olla sata vuotta sitten. 

On kai luontaista tähdätä aina enempään, tai parempaan elämänlaatuun, ja olisihan se kivaa tietysti myös ilmaista se, että joskus vaan tuntuu siltä, että elämä on täysin kuralla, vaikka jossain muualla maailmassa joku toinen kärsiikin. En toki halua antaa sitä kuvaa, että minua ei kiinnostaisi mitä muualla maailmassa tapahtuu ihmisille, se on totta kai traagista ja surullista, mitä jossain muualla ihmiset joutuat kokemaan. Mutta olisi mielestäni mukavaa, jos muut eivät suhtautuisi asioihin mentaliteetilla, jonka mukaan kaikki voi olla aina huonommin.