Lukuviikko 4.-10.4.2022 tuo esiin kriittisen lukutaidon merkitystä.: ”Kun opimme lukemaan ja kirjoittamaan, opimme uuden tavan kommunikoida, saada ja jakaa tietoa, ideoita ja tarinoita. Lukemisen avulla pääsemme osaksi muiden kokemaa ja sanoiksi pukemaa maailmaa.” Tätä taitoa opiskellaan muun muassa lukion äidinkielen kursseilla. Lukuviikon esseetrilogian päättää 2. vuoden opiskelija Pyry Konttisen essee, lukuiloa!

25:n asteen lämpöaallot painostavat. Jokaista lihastani särkee. Olen kaatunut jo seitsemän kertaa, ja tämä luku tulee vielä monikertaistumaan. Minulla ei ole kuulokkeita, mutten silti kuule muita. Ainoa asia, mitä ajattelen, on Rick Rossin ja Skrillexin kappaletta Purple Lamborghini. Olen siinä tilassa.  Vain minä ja tuo kivinen, röpeläinen ja hyvin kaukana täydellisestä oleva kaari.

My War: Pyry Konttinen

Muistan, kuinka nuorempana katsoin valtavan määrän skeittivideoita youtubesta. Muistan ihailleeni kaikenlaisia temppuja. Ryan Decenzon tuplasetti kickflip, Jamie Foyn El toro FS crooked ja legendaarinen Tony Hawkin 900 vertissä. Kaikki niin uniikkeja temppuja, mutta samaan aikaan niitä yhdistää yksi asia: valmistautuminen. Kaikkien silmissä näkyy tuo palava katse. Heidän mielensä ovat tyhjiä, ainoana tehtävänään onnnistuminen. He tietävät, että ovat tekemässä jotain historiallista. He tietävät myös sen, että tämä tullaan muistamaan vuosia. Jos kysyt tuntemattomalta ohikulkijalta, ei hän välttämättä tiedä, mutta kaikki skeittaajat tietävät. Skeittiskeneen nämä temput  tulevat jäämään samalla tavalla, kuin musiikkiin Queenin Another One Bites the Dust.

Vaikkei tietenkään samanlaisessa skaalassa, niin olen itsekin osani näistä tempuista saanut. Muistan, kuinka muutama vuosi sitten kesällä olin jo pitkään miettinyt Fiskarsin skeittirampilla erään kaaren kokeilua. Vain kaksi tai kolme muuta ihmistä oli aiemmin tehnyt siihen jonkin tempun. Nyt oli minun vuoroni. Rock n roll, tämän tempun päädyin valitsemaan. Olin sen jo matalampiin kaariin oppinut lähes täydellisesti, joten tunsin olevani valmis. Muistan tilanteen tarkasti: Parkilla oli vielä paljon ihmisiä, vaikka olikin jo hämärää. Kaarta valaisi vain yksi katulamppu. Takanani oli pari kaveriani. Tiedostin, että jompikumpi kysyi minulta jotain, mutta kysmys katosi vain ilmaan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Aloin pumpata vauhtia. Tämä oli ehkä 10:s tai 20:s yritys, en ole täysin varma. Tiedän vain sen, että onnistuin. Valtava määrä adrenaliinia virtasi koko kehoni läpi. Hädin tuskin tajusin edes onnistuneeni. Ei se välttämättä merkannut muulle maailmalle mitään, mutta minulle se merkitsi paljon.

Hankalaa tässä tunteessa on se, että siihen addiktoituu. Eihän siinä muuten mitään vikaa ole, mutta saman adrenaliinimäärän saavuttamiseksi pitää aina tehdä jokin vaikeampi ja vaarallisempi temppu. Vähän kuten nikotiiniaddiktilla, tarve tälle tunteelle vain kasvaa ja kasvaa. Siitä ei tule loppua. Monilla se päättyy vasta, kun sitten lopulta päätyy yrittämään jotain liian vaikeaa ja loukkaantuu pahasti. Mitä vaikeammaksi temppu menee, sitä vähemmän tilaa on virheille. Jos jalka on parikin senttiä väärässä kohdassa skeittiä, on esimerkiksi nilkan murtuminen jo hyvinkin mahdollista. Se onkin sekittauksessa yleisin onnettomuus ja siitä ei ole edes kovin pitkä matka vielä pahempiin onnettomuuksiin. 

Mietin välillä, onko tässä mitään järkeä? Miksi yritän näitä temppuja, vaikka tiedän riskin? Vaikka pakotan itseni pohtimaan näitä kysymyksiä, päädyn aina kuitenkin samaan tilanteeseen. Mitään muuta ei ole olemassa, vain minä, skeittini ja Rick Rossin sekä Skrillexin Purple Lamborghini.