Revontulet – opiskelijan essee

Lukuvuoden päätteeksi Ajankohtaista-sivulla julkaistaan opiskelijoidemme subjektiivisia esseitä, jotka on kirjoitettu äidinkielen kursseilla. Ensimmäinen kirjoittaja kertoo tuntemuksistaan lukio-opinnoissa.

Revontulet

Kuvittele uupunut lukiolainen istumassa huoneessaan tekemässä läksyjä myöhään illalla. Ovi kiinni, ainoana valaistuksena pöytälamppu ja pöydänreunassa huojuva torni unohtuneita mukeja ja laseja. Silmät pysyvät juuri ja juuri auki. Nämä lauseet ovat valitettavasti kuvailleet kouluarkeani viimeisen vuoden. Yhtenä päivänä päätin kuitenkin nousta ylös siitä minun outoon istuma-asentoon muovautuneesta tuolistani ja mennä ulos kävelylle. Ei niistä läksyistä tullut mitään siinä tunkkaisessa huoneessa. 

Kävelin katuvalojen valaisemalla kadulla ilman päämäärää. Katson ylös ja näen katuvalon vieressä jonkin oudon valonläiskän. Ajattelin aluksi, että lampun valo vain taittui jotenkin oudosti. Katsoin valoa vähän pidempään ja huomasin sen liikkuvan. Tajusin valon tulevan taivaalta eikä lampusta. Kävelin pois kadulta aukiolle, jotta voisin nähdä yötaivaan. Siellä ne olivat. Todella heikosti näkyvät, vaaleat revontulet. Näen niitä ensimmäistä kertaa ikinä. Ne liikkuvat hitaasti, vaihtavat väriä ja himmenevät välillä olemattomiin. Menetän ajantajun (ja pakkasen takia sormista tunnon) kokonaan. Se ei haitannut. Seisoin vain keskellä aukiota ja tuijotin taivasta ja ohikulkijat varmaan ihmettelivät tekemistäni. Sekään ei haitannut. Hetken päästä alkavat kyyneleet vierähtää poskiani pitkin. 

Syy, miksi aloin itkeä, vaatii kuitenkin vähän taustatietoa. Olen peruskoulusta asti aina tavoitellut korkeita arvosanoja ja opiskellut ahkerasti. Se tuli minulta luonnostaan ja olin siinä hyvä. Minua kiinnostivat etenkin luonnontieteet, lähinnä matematiikka ja fysiikka. Olen aina halunnut opiskella avaruusfysiikka, mutta realistisesta näkökulmasta se on vaativa ala joka vaatii taitoa. Olen kuitenkin siitä haaveillut kauan. 

Tullessani lukioon asiat kuitenkin muuttuivat. Aiheet muuttuivat vaikeammiksi ja opiskelu vei enemmän aikaa. Intoni opiskeluun alkoi hiipua. Ennen mukavalta ja kiinnostavalta tuntuva opiskelu alkoi muuttua pakoksi saada tehtävä toisen jälkeen tehtyä. En opiskellut, koska halusin, vaan koska oli pakko saada viimeinen läksy tehtyä, jotta pääsee nukkumaan. Sitten seuraavana aamuna oli pakko taas herätä ja tehdä koko homma uudestaan. 

En sanoisi kuitenkaan, että intoni tieteeseen ja fysiikkaan koskaan hiipui, pikemminkin muuttui. Halusin edelleen opiskella aihetta, mutta minusta tuntui, ettei siihen ollut aikaa. En miettinyt enää tulevaisuuttani, vaan seuraavan muutaman viikon läksyvuorta. Joka kerta, kun joku kysyi “Noh, mikäs susta tulee isona?” vastaukseksi tuli “No emmä tiedä vielä”. Jossain mieleni syvyyksissä tiesin kuitenkin koko ajan, mitä halusin tehdä. Olin kuitenkin ehtinyt sivuuttaa koko asian. 

Kyyneleet jatkavat valumistaan. Katson tähtitaivasta ja niitä kauniita revontulia. Ihmettelen maailmaa ja sen tarkoitusta. Mietin sitä sattumaa, että satuin juuri sinä iltana menemään ulos kävelylle ja nostamaan katsettani sen verran, että näen pienen valon täplän. Mietin omaa tarkoitustani. Miksi istun huoneessani päivät pitkät tuijottamassa koneen ruutua, kun maailmankaikkeus on näin kaunis. Sinä hetkenä mieleeni muistuu, mitä haluan tehdä. Kaikki unelmat tähtien ja maailmankaikkeuden tutkimisesta palaavat mieleen. Itku voimistuu. Muistan, mitä elämältäni haluan. 

Kestää hetken ennen kuin palaan Maan pinnalle. Revontulet katosivat pikkuhiljaa, himmeitä kun olivatkin. Seisoin ulkona keskellä talvea lähemmäs tunnin. Palatessani takaisin sisälle istun taas sille tuolille jossa olen istunut joka ilta. Niin masentavalta kun se kuulostaakin, jatkan läksyjen tekemistä heikossa pöytälampun valossa. Sisimmässäni kuitenkin palaa pieni revontuli, intohimo jatkaa matkaa kohti tavoitetta, jonka sinä päivänä taas löysin.

Kirjoittaja on Karjaan lukion opiskelija.