Täydellisyyden määritelmä – opiskelijan essee

Toukokuisen esseetrilogian päättää subjektiivinen essee kirjallisuuden merkityksestä. Sen on kirjoittanut 2. vuoden opiskelija Edith Spitz.

Täydellisyyden määritelmä

Mieleni tekisi kirjoittaa kaikki seinät täyteen. Se olisi niin yksinkertaista. Kaikkiallahan on kyniä, eikö olekin? Kuulakärkikynän terä painuisi hellästi tapettiin ja jättäisi jälkeensä sinisen sävyisiä juovia ja virkkeitä. Kerran kirjoitin yhteen huoneeni oveen erään koko romaanini juonen. Tosin lyijykynällä. Sen sai nimittäin helposti ja nopeasti pyyhittyä ja pestyä pois niin, ettei työstä myöhemmin muiden silmille jäänyt jälkeäkään. Sanat kuuluvat seinille, muiden luettavaksi. Ne ovat kirjallisuutta. Samanaikaisesti epätäydellisin ja täydellisin asia koko maailmassa.

Ensimmäiset kirjani kirjoitin jo ensimmäisen ja toisen kouluvuoden aikana. Tuolloin kirjoitusteni aiheet olivat tosin hyvin pinnallisia ja juonet keskittyivät pääosin kirjoihin, jotka olin juuri lukenut. Nuo olivat muutamia vuosia ennen kuin löysin John Greenin, Estelle Maskamen ja Eino Leinon. Kirjastoautolla oli tapana saapua ala-asteelle joka toinen viikko perjantaisin. Pian sen hyllyiltä käteeni tarttuivat Emily the Strange: Pimennon päivät ja Musta kaista -kirjat, eikä Maikki Harjanteen Minttu niiden rinnalla tuntunut enää miltei missään (ei oikeasti, Minttu on aina sydämessä).

Mysteeri, kapinallisuus, menetys, erilaisuus ja kyynisyys kuulsivat jo kolmannella luokalla omista teksteistäni, kun äidinkielen kirjoitustunneilla kirjoitelmien henkilöhahmot ryhtyivät yksi toisensa jälkeen putoamaan pois pelistä. Yhtä kiusattiin niin, että tämä kuoli, toinen joi taikajuomaa ja huumautuneena hänet ammuttiin haulikolla. Äidinkielenopettaja vaikutti olevan hämillään. Sain paljon kritiikkiä ja palautetta siitä, etteivät kirjoitelmani soveltuneet ikäiselleni. Kerran kirjoitin sadun kärpäsestä, joka varasti taikasauvan ja taikoi sillä itselleen linnan syvälle metsään. Tuosta kirjoitelmasta taisin saada alakoulussa eniten ylistystä. Tai kenties silloisen itseni kapinoiva ja suunnaton suuttumus siihen, ettei oi niin ylvästä taiteellista näkemystäni osattu tuolloin tarkastella oikein, saa minut nykypäivänä muistamaan näin. En lainkaan ihmettelisi. Olen aina ollut hyvin dramaattinen ja tunnerikas, kun on kyse kirjallisuudesta.

Riikka Pulkkinen ja Anna-Leena Härkönen kiehtoivat minua kirjailijoina jo yläkoulun alkuaikoina. Kainalossa minulla olivat tuolloin lohtukirjoina Nadja Sumasen Rambo ja Estelle Maskamen DIMILY-trilogia. Halusin kuitenkin kokeilla jotain uutta, jotain rohkeampaa. Etsin edelleen omaa ääntäni kirjoittajana, sillä tuolloin tekstini mukailivat yhä kamalaa “teinidraamamassaroskaa”, joksi tapaan suvaitsemattomasti nimittää varhaisnuorille suunnattua rakkauskirjallisuutta. Henkilökohtaisesti mielestäni eräs suurin virhe, jonka saatan itse kirjoittaessani tehdä, on kirjoittaa kyseisenlaista tekstiä. Nautin kyllä poikkeuksellisesti ajoittain tuollaisen teinidraamakirjallisuuden lukemisesta, mutta en missää nimessä kuuna päivänä tahtoisi itse julkaista sellaista kirjallisuutta. Ainakaan toistaiseksi.

Yläkoulun viimeisinä hetkinä sain viimein luettua Anna-Leena Härkösen Häräntappoasetta. Suurten odotusteni vastaisesti en kuitenkaan saanut kirjaa luettua loppuun. Suljin kannen, laskin teoksen kädestäni ja huokaisin syvään. Aivan liian roisia ja korutonta. Missä on kauneus? Missä on intohimo? Missä kiihko, sinisilmäisyys ja traagisuus? Uskoni kirjallisuuden vilpittömään kauneuteen sain kuitenkin elvytettyä vielä lukiota edeltävänä kesänä, kun luin Riikka Pulkkisen Rajan. Olen aina ollut kova itkemään kirjojen lukemisen aikana ja etenkin niiden päätyttyä. Mutta kun eräs Pulkkisen romaanin päähenkilöistä, Julian Kanerva, havahtui todellisuuteen, ja toinen, Anja, toteutti rakkauden ja koko elämän rajoja koettelevan lupauksensa, hajosin parvekkeen auringonvarjossa ja itkin vuolaasti lukemaani. Kaikki oli niin väistämätöntä, aitoa ja vilpitöntä, että hetkeksi jo unohdin, että minä olin yhä oma itseni ja minulla oli kaikki hyvin.

Syksyllä 2021 löysin Inka Nousiaisen ja olin tämän myötä kuin uudestisyntynyt. Tuona vuonna olin jälleen yrittänyt laajentaa mieltymyksiä mukavuusalueeltani romanttisesta kaunokirjallisuudesta laajemmalle dekkareihin ja fantasiakirjallisuuteen, tässä sen kummemmin kuitenkaan onnistumatta. Kun sitten eräänä päivänä löysin tuon 142 sivua pitkän Nousiaisen romaanin Kaksi kevättä, olin myyty ensisilmäyksellä. Vaatimaton intohimo ja vilpitön välittäminen, jotka kirjassa kuvattiin, iskivät heti. Inka Nousiainen ei ollut mitään verrattuna Jane Austeniin, Charlotte Brontëen, taikka L. M. Montgomeryyn. Inka Nousiainen ei myös kuitenkaan ollut teinidraamamassaroskaa. Oli, kuin olisin tietyillä tavoin lukenut omaa tekstiäni. Nuo sanat, jotka Kaksi kevättä silmilleni saneli, olivat asioita, jotka minä itse olisin voinut teekupposen äärellä omassa säkkituolissani Google Docs -tiedostoon vuodattaa. Silti Inka Nousiainen oli jotain aivan uutta, raikasta ja mikä tärkeintä – kaunista. Lainasin heti kaikki hänen teoksensa ja luin niistä viisi kahden päivän sisään. Ja joka romaanin päätyttyä itkin edellistä enemmän. Kyseisten päivien ajan olin suunnattoman euforinen. Inka Nousiainen oli niin paljon parempi kuin mikään tai kukaan muu koskaan lukemani ja niin paljon omia tekstejäni loistavampi. Hän kohosi välittömästi muiden ohi taivaisiin omalle korokkeelle.

Minun seinäni ovat täynnä sanoja, ja niin uskoisin muidenkin seinien olevan. Niitä ei vain välttämättä paljaalla silmällä näe. Maailmaa on osattava katsoa oikein ja tietystä kulmasta huomatakseen ympärillään vallitsevan estetiikan. Kuten kauneus, myös kirjallisuus on katsojan silmissä. On vain itse löydettävä oikeat kynät ja oikeat seinät taiteelleen. Silloin kaikki on täydellistä, niin määräämättömän sanoinkuvaamatonta ja ylitsepääsemättömän vilpitöntä.

Kirjallisuudella ei todella ole päätä eikä häntää, mutta silti se on koko elämäni suurin intohimo. Joka vuosi uutena vuotena Pommac kuplii lasissa, ja viisi minuuttia ennen keskiyötä kuuntelen erään viisaan ihmisen neuvon mukaan radiosta otetta Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta. Hartaasti leikittelen mielessäni sillä asialla, jonka ensimmäiseksi jokaisena uutena vuotena sanon ja joka jälleen hetken kuluttua pyrkii huuliltani. 3, 2, 1. Tänä vuonna minä julkaisen kirjan. Ja kaikki tuo, kaikki tämä ja paljon muuta. Kaikki se on kirjallisuutta ja täydellisyyttä.