Kirjoittajan arkistot: Karjaan lukio

Kevätjuhla ja vuosikertomus

Karjaan lukion väki, riemuylioppilaat ja opiskelijoiden läheiset juhlivat lukuvuoden päättymistä ja uusia ylioppilaita lauantaina 4. kesäkuuta.

Rehtorin aloituspuheen kevätjuhlassa, stipendien saajalistan ja lukuvuoden tapahtumia löydät Karjaan lukion vuosikertomuksesta (alasivulla Lomakkeet ja linkit -> alin rivi). 

Kiitos kevätjuhlien järjestäjille, siinä esiintyneille ja onnea kaikille opinnoistaan valmistuneille!

Karjaan lukion uudet ylioppilaat 4.6.2022
Riemuylioppilaat eli vuonna 1972 ylioppilaiksi Karjaan lukiosta valmistuneet toivat tervehdyksensä tuoreille ylioppilaille. Puheen piti Jorma Lehto.

Täydellisyyden määritelmä – opiskelijan essee

Toukokuisen esseetrilogian päättää subjektiivinen essee kirjallisuuden merkityksestä. Sen on kirjoittanut 2. vuoden opiskelija Edith Spitz.

Täydellisyyden määritelmä

Mieleni tekisi kirjoittaa kaikki seinät täyteen. Se olisi niin yksinkertaista. Kaikkiallahan on kyniä, eikö olekin? Kuulakärkikynän terä painuisi hellästi tapettiin ja jättäisi jälkeensä sinisen sävyisiä juovia ja virkkeitä. Kerran kirjoitin yhteen huoneeni oveen erään koko romaanini juonen. Tosin lyijykynällä. Sen sai nimittäin helposti ja nopeasti pyyhittyä ja pestyä pois niin, ettei työstä myöhemmin muiden silmille jäänyt jälkeäkään. Sanat kuuluvat seinille, muiden luettavaksi. Ne ovat kirjallisuutta. Samanaikaisesti epätäydellisin ja täydellisin asia koko maailmassa.

Ensimmäiset kirjani kirjoitin jo ensimmäisen ja toisen kouluvuoden aikana. Tuolloin kirjoitusteni aiheet olivat tosin hyvin pinnallisia ja juonet keskittyivät pääosin kirjoihin, jotka olin juuri lukenut. Nuo olivat muutamia vuosia ennen kuin löysin John Greenin, Estelle Maskamen ja Eino Leinon. Kirjastoautolla oli tapana saapua ala-asteelle joka toinen viikko perjantaisin. Pian sen hyllyiltä käteeni tarttuivat Emily the Strange: Pimennon päivät ja Musta kaista -kirjat, eikä Maikki Harjanteen Minttu niiden rinnalla tuntunut enää miltei missään (ei oikeasti, Minttu on aina sydämessä).

Mysteeri, kapinallisuus, menetys, erilaisuus ja kyynisyys kuulsivat jo kolmannella luokalla omista teksteistäni, kun äidinkielen kirjoitustunneilla kirjoitelmien henkilöhahmot ryhtyivät yksi toisensa jälkeen putoamaan pois pelistä. Yhtä kiusattiin niin, että tämä kuoli, toinen joi taikajuomaa ja huumautuneena hänet ammuttiin haulikolla. Äidinkielenopettaja vaikutti olevan hämillään. Sain paljon kritiikkiä ja palautetta siitä, etteivät kirjoitelmani soveltuneet ikäiselleni. Kerran kirjoitin sadun kärpäsestä, joka varasti taikasauvan ja taikoi sillä itselleen linnan syvälle metsään. Tuosta kirjoitelmasta taisin saada alakoulussa eniten ylistystä. Tai kenties silloisen itseni kapinoiva ja suunnaton suuttumus siihen, ettei oi niin ylvästä taiteellista näkemystäni osattu tuolloin tarkastella oikein, saa minut nykypäivänä muistamaan näin. En lainkaan ihmettelisi. Olen aina ollut hyvin dramaattinen ja tunnerikas, kun on kyse kirjallisuudesta.

Riikka Pulkkinen ja Anna-Leena Härkönen kiehtoivat minua kirjailijoina jo yläkoulun alkuaikoina. Kainalossa minulla olivat tuolloin lohtukirjoina Nadja Sumasen Rambo ja Estelle Maskamen DIMILY-trilogia. Halusin kuitenkin kokeilla jotain uutta, jotain rohkeampaa. Etsin edelleen omaa ääntäni kirjoittajana, sillä tuolloin tekstini mukailivat yhä kamalaa “teinidraamamassaroskaa”, joksi tapaan suvaitsemattomasti nimittää varhaisnuorille suunnattua rakkauskirjallisuutta. Henkilökohtaisesti mielestäni eräs suurin virhe, jonka saatan itse kirjoittaessani tehdä, on kirjoittaa kyseisenlaista tekstiä. Nautin kyllä poikkeuksellisesti ajoittain tuollaisen teinidraamakirjallisuuden lukemisesta, mutta en missää nimessä kuuna päivänä tahtoisi itse julkaista sellaista kirjallisuutta. Ainakaan toistaiseksi.

Yläkoulun viimeisinä hetkinä sain viimein luettua Anna-Leena Härkösen Häräntappoasetta. Suurten odotusteni vastaisesti en kuitenkaan saanut kirjaa luettua loppuun. Suljin kannen, laskin teoksen kädestäni ja huokaisin syvään. Aivan liian roisia ja korutonta. Missä on kauneus? Missä on intohimo? Missä kiihko, sinisilmäisyys ja traagisuus? Uskoni kirjallisuuden vilpittömään kauneuteen sain kuitenkin elvytettyä vielä lukiota edeltävänä kesänä, kun luin Riikka Pulkkisen Rajan. Olen aina ollut kova itkemään kirjojen lukemisen aikana ja etenkin niiden päätyttyä. Mutta kun eräs Pulkkisen romaanin päähenkilöistä, Julian Kanerva, havahtui todellisuuteen, ja toinen, Anja, toteutti rakkauden ja koko elämän rajoja koettelevan lupauksensa, hajosin parvekkeen auringonvarjossa ja itkin vuolaasti lukemaani. Kaikki oli niin väistämätöntä, aitoa ja vilpitöntä, että hetkeksi jo unohdin, että minä olin yhä oma itseni ja minulla oli kaikki hyvin.

Syksyllä 2021 löysin Inka Nousiaisen ja olin tämän myötä kuin uudestisyntynyt. Tuona vuonna olin jälleen yrittänyt laajentaa mieltymyksiä mukavuusalueeltani romanttisesta kaunokirjallisuudesta laajemmalle dekkareihin ja fantasiakirjallisuuteen, tässä sen kummemmin kuitenkaan onnistumatta. Kun sitten eräänä päivänä löysin tuon 142 sivua pitkän Nousiaisen romaanin Kaksi kevättä, olin myyty ensisilmäyksellä. Vaatimaton intohimo ja vilpitön välittäminen, jotka kirjassa kuvattiin, iskivät heti. Inka Nousiainen ei ollut mitään verrattuna Jane Austeniin, Charlotte Brontëen, taikka L. M. Montgomeryyn. Inka Nousiainen ei myös kuitenkaan ollut teinidraamamassaroskaa. Oli, kuin olisin tietyillä tavoin lukenut omaa tekstiäni. Nuo sanat, jotka Kaksi kevättä silmilleni saneli, olivat asioita, jotka minä itse olisin voinut teekupposen äärellä omassa säkkituolissani Google Docs -tiedostoon vuodattaa. Silti Inka Nousiainen oli jotain aivan uutta, raikasta ja mikä tärkeintä – kaunista. Lainasin heti kaikki hänen teoksensa ja luin niistä viisi kahden päivän sisään. Ja joka romaanin päätyttyä itkin edellistä enemmän. Kyseisten päivien ajan olin suunnattoman euforinen. Inka Nousiainen oli niin paljon parempi kuin mikään tai kukaan muu koskaan lukemani ja niin paljon omia tekstejäni loistavampi. Hän kohosi välittömästi muiden ohi taivaisiin omalle korokkeelle.

Minun seinäni ovat täynnä sanoja, ja niin uskoisin muidenkin seinien olevan. Niitä ei vain välttämättä paljaalla silmällä näe. Maailmaa on osattava katsoa oikein ja tietystä kulmasta huomatakseen ympärillään vallitsevan estetiikan. Kuten kauneus, myös kirjallisuus on katsojan silmissä. On vain itse löydettävä oikeat kynät ja oikeat seinät taiteelleen. Silloin kaikki on täydellistä, niin määräämättömän sanoinkuvaamatonta ja ylitsepääsemättömän vilpitöntä.

Kirjallisuudella ei todella ole päätä eikä häntää, mutta silti se on koko elämäni suurin intohimo. Joka vuosi uutena vuotena Pommac kuplii lasissa, ja viisi minuuttia ennen keskiyötä kuuntelen erään viisaan ihmisen neuvon mukaan radiosta otetta Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta. Hartaasti leikittelen mielessäni sillä asialla, jonka ensimmäiseksi jokaisena uutena vuotena sanon ja joka jälleen hetken kuluttua pyrkii huuliltani. 3, 2, 1. Tänä vuonna minä julkaisen kirjan. Ja kaikki tuo, kaikki tämä ja paljon muuta. Kaikki se on kirjallisuutta ja täydellisyyttä.

Ajatuksia introverttinä olemisesta

Introverttinä niinkin yksinkertaiset ja arkiset asiat kuin tervehtiminen, itsensä esittely ja hyvästely voivat tuntua haastavalta tietyissä tilanteissa. Jos olen nukkunut huonosti tai olen muuten vain huonolla tuulella ei “sosiaalinen akkuni” riitä antamaan energiaa koko päivän ajaksi erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Päädyn esittämään. Lopputuloksena en jaksa kuin maata kotona tekemättä yhtään mitään. 

Ujous ja taipumus vetäytymiseen ovat ominaisuuksia, jotka huomaa selvimmin koulussa. Koulussa sitä joutuu laittamaan itsensä alttiiksi jatkuvalle arvioinnille, niin muiden oppilaiden kuin opettajienkin toimesta. Koulussa on hyvä olla hiljaa, muttei kuitenkaan liian hiljaa. Jos hiljaisuutta on liikaa, se on ainoa asia, mitä ihmisestä huomataan. Jatkuvat ryhmätilanteet koulussa ovat asia, jonka olen huomannut vuosien varrella vievän eniten minusta energiaa. Kun luokasta pääsee ulos tunnin päätteeksi, tuntuu kuin voisi hengittää taas. Raskasta on myös jatkuva huoli siitä, että joutuu avaamaan suunsa koko luokan kuullen, sillä “mitä, jos sanon jotain hölmöä?” Kun jo kolmatta kertaa päivän aikana syke nousee ja kädet hikoavat pelkästä nimenhuudosta, herää usein kysymys “miksi minun pitää olla tällainen?” 

Ujous ja hiljaisuus osana luonnetta tuovat myös “hiukan” haastavuutta uusiin ihmisiin tutustumisessa. Tuntuu kuin aivoihini olisi ohjelmoitu sääntö: “Älä tee aloitteita.” Juuri nämä ominaisuudet ovat raivostuttaneet itseäni eniten, sillä vaikka haluaisinkin tutustua uusiin ihmisiin, en vain osaa tai uskalla tehdä sitä. Esimerkiksi jos tiedän tapaavani uuden tai uusia ihmisiä, mietin valmiiksi puheenaiheita, joista puhua, mutta tavallisesti käyn nämä keskustelut kuitenkin vain päässäni. 

Tämä yhteiskunta suosii ekstrovertteja; on tavoiteltavaa olla ulospäinsuuntautunut. Esimerkiksi, kun hakee kesätöitä, usein ilmoituksissa kriteereinä työhön on ulospäinsuuntautuneisuus. Kun kirjoitan työhakemusta, mietin usein onko valetta jos kirjoitan olevani ulospäinsuuntautunut. Nyky-yhteiskunnan kriteerit tavoiteltavasta ihmisestä saivat nuorempana minut miettimään “tulenko koskaan riittämään tällaisena”, sillä ujous ei ole tavoiteltu tai haluttu piirre ihmiseen. On vaikea kelpuuttaa itseään, jos ominaisuuksiasi pidetään vähäpätöisinä. Suljin ammattejakin pois vaihtoehdoista vain sillä perusteella, että niissä joutuisi puhumaan suurille ihmisjoukoille, sillä ajattelin pärjääväni vain ammatissa, jossa ollaan yksin omassa huoneessa. Ahdistavaa. 

Monissa jännittävissä ja uusissa tilanteissa selvitymismottoni on ollut “fake it till you make it”. Olen siis pyrkinyt esittämään ulospäinsuuntautuneempaa kuin olenkaan. Usein tämä päätyy kuitenkin siihen, että en itsekään tunne ihmistä, jota esitän. Tuntuu kuin eri ihmisten kanssa olisin myös eri ihminen. Tämän johdosta en aina tiedä itsekkään kuka tai millainen olen. Esittäminen myös vie energiaa ja pitkien päivien jälkeen lopputulos voi olla se, että vain makaa lattialla ja katuu kaikkea, mitä on tullut sanottua. 

Introverttinä oleminen on asia, joka on auttanut minua myös kasvamaan ihmisenä. Sen takia olen käyttänyt paljon aikaa itse pohdiskeluun ja oppinut hyväksymään itseni, huolimatta epätäydellisyyksistäni. Olen myös joutunut laittamaan itseni päivittäin alttiiksi asioille jotka ovat mukavuusalueeni ulkopuolella ja sen johdosta huomaan, miten kehityn niissä joka vuosi vain enemmän. En koe enää edes olevani yhtä voimakkaasti introvertti kuin muutama vuosi sitten, jolloin sosiaaliset tilanteet todella olivat vaikeita. 

Itse olen tullut siihen johtopäätökseen, että introvertit voivat olla sosiaalisesti hyvinkin lahjakkaita, mutta sosiaalisiin tilanteisiin liittyy ahdistusta ja lukkoja jotka estää täyden heittäytymisen tilanteeseen ja syövät energiaa. Lisäksi ihmiset kasvavat ja muuttuvat koko ajan, joten en koe edes tarpeelliseksi luokitella ihmisiä heidän ominaisuuksiensa mukaan. On rikkautta olla erilaisia ja arvostetaan ihmisiä sellaisina kuin he ovat. Niin kliseistä kuin se onkin.

Kirjoittaja on Karjaan lukion opiskelija. Essee on osa äidinkielen opintoja.

Revontulet – opiskelijan essee

Lukuvuoden päätteeksi Ajankohtaista-sivulla julkaistaan opiskelijoidemme subjektiivisia esseitä, jotka on kirjoitettu äidinkielen kursseilla. Ensimmäinen kirjoittaja kertoo tuntemuksistaan lukio-opinnoissa.

Revontulet

Kuvittele uupunut lukiolainen istumassa huoneessaan tekemässä läksyjä myöhään illalla. Ovi kiinni, ainoana valaistuksena pöytälamppu ja pöydänreunassa huojuva torni unohtuneita mukeja ja laseja. Silmät pysyvät juuri ja juuri auki. Nämä lauseet ovat valitettavasti kuvailleet kouluarkeani viimeisen vuoden. Yhtenä päivänä päätin kuitenkin nousta ylös siitä minun outoon istuma-asentoon muovautuneesta tuolistani ja mennä ulos kävelylle. Ei niistä läksyistä tullut mitään siinä tunkkaisessa huoneessa. 

Kävelin katuvalojen valaisemalla kadulla ilman päämäärää. Katson ylös ja näen katuvalon vieressä jonkin oudon valonläiskän. Ajattelin aluksi, että lampun valo vain taittui jotenkin oudosti. Katsoin valoa vähän pidempään ja huomasin sen liikkuvan. Tajusin valon tulevan taivaalta eikä lampusta. Kävelin pois kadulta aukiolle, jotta voisin nähdä yötaivaan. Siellä ne olivat. Todella heikosti näkyvät, vaaleat revontulet. Näen niitä ensimmäistä kertaa ikinä. Ne liikkuvat hitaasti, vaihtavat väriä ja himmenevät välillä olemattomiin. Menetän ajantajun (ja pakkasen takia sormista tunnon) kokonaan. Se ei haitannut. Seisoin vain keskellä aukiota ja tuijotin taivasta ja ohikulkijat varmaan ihmettelivät tekemistäni. Sekään ei haitannut. Hetken päästä alkavat kyyneleet vierähtää poskiani pitkin. 

Syy, miksi aloin itkeä, vaatii kuitenkin vähän taustatietoa. Olen peruskoulusta asti aina tavoitellut korkeita arvosanoja ja opiskellut ahkerasti. Se tuli minulta luonnostaan ja olin siinä hyvä. Minua kiinnostivat etenkin luonnontieteet, lähinnä matematiikka ja fysiikka. Olen aina halunnut opiskella avaruusfysiikka, mutta realistisesta näkökulmasta se on vaativa ala joka vaatii taitoa. Olen kuitenkin siitä haaveillut kauan. 

Tullessani lukioon asiat kuitenkin muuttuivat. Aiheet muuttuivat vaikeammiksi ja opiskelu vei enemmän aikaa. Intoni opiskeluun alkoi hiipua. Ennen mukavalta ja kiinnostavalta tuntuva opiskelu alkoi muuttua pakoksi saada tehtävä toisen jälkeen tehtyä. En opiskellut, koska halusin, vaan koska oli pakko saada viimeinen läksy tehtyä, jotta pääsee nukkumaan. Sitten seuraavana aamuna oli pakko taas herätä ja tehdä koko homma uudestaan. 

En sanoisi kuitenkaan, että intoni tieteeseen ja fysiikkaan koskaan hiipui, pikemminkin muuttui. Halusin edelleen opiskella aihetta, mutta minusta tuntui, ettei siihen ollut aikaa. En miettinyt enää tulevaisuuttani, vaan seuraavan muutaman viikon läksyvuorta. Joka kerta, kun joku kysyi “Noh, mikäs susta tulee isona?” vastaukseksi tuli “No emmä tiedä vielä”. Jossain mieleni syvyyksissä tiesin kuitenkin koko ajan, mitä halusin tehdä. Olin kuitenkin ehtinyt sivuuttaa koko asian. 

Kyyneleet jatkavat valumistaan. Katson tähtitaivasta ja niitä kauniita revontulia. Ihmettelen maailmaa ja sen tarkoitusta. Mietin sitä sattumaa, että satuin juuri sinä iltana menemään ulos kävelylle ja nostamaan katsettani sen verran, että näen pienen valon täplän. Mietin omaa tarkoitustani. Miksi istun huoneessani päivät pitkät tuijottamassa koneen ruutua, kun maailmankaikkeus on näin kaunis. Sinä hetkenä mieleeni muistuu, mitä haluan tehdä. Kaikki unelmat tähtien ja maailmankaikkeuden tutkimisesta palaavat mieleen. Itku voimistuu. Muistan, mitä elämältäni haluan. 

Kestää hetken ennen kuin palaan Maan pinnalle. Revontulet katosivat pikkuhiljaa, himmeitä kun olivatkin. Seisoin ulkona keskellä talvea lähemmäs tunnin. Palatessani takaisin sisälle istun taas sille tuolille jossa olen istunut joka ilta. Niin masentavalta kun se kuulostaakin, jatkan läksyjen tekemistä heikossa pöytälampun valossa. Sisimmässäni kuitenkin palaa pieni revontuli, intohimo jatkaa matkaa kohti tavoitetta, jonka sinä päivänä taas löysin.

Kirjoittaja on Karjaan lukion opiskelija.

Kevään 2022 uudet ylioppilaat Karjaan lukiossa

Karjaan lukiosta valmistuu tänä keväänä 32 uutta ylioppilasta. He ovat:

Henri Ahlroth

Kaarlo Aittanen

Ilav Anvar Khan Avdel

Jenni Björkholm

Onni Borg

Micke Ekblad

Katarina Hiidensalo

Karoliina Järvinen

Juha Kankare

Ville Karppinen

Leevi Kejonen

Liina Koivusipilä

Klaus Korhonen

Iina Kärnä

Venni-Kalle Laakkio

Pia Lagerström

Joona Laiho

Santeri Lång

Olga-Kerttu Mehtälä

Okko Mäkipää

Ella Mäntykoski

Robin Niinemets

Anna Nousiainen

Eero Nousiainen

Wilhelmiina Nyman

Juuso Riihimäki

Amos Ruotsalo

Paavo Rusila

Elias Saarinen

Sarah Tondeur

Lauri Wuorenrinne

Janne Yli-Tainio

Lämpimät onnittelut uusille ylioppilaille!