Aihearkisto: Lukiokurssien antia

Täydellisyyden määritelmä – opiskelijan essee

Toukokuisen esseetrilogian päättää subjektiivinen essee kirjallisuuden merkityksestä. Sen on kirjoittanut 2. vuoden opiskelija Edith Spitz.

Täydellisyyden määritelmä

Mieleni tekisi kirjoittaa kaikki seinät täyteen. Se olisi niin yksinkertaista. Kaikkiallahan on kyniä, eikö olekin? Kuulakärkikynän terä painuisi hellästi tapettiin ja jättäisi jälkeensä sinisen sävyisiä juovia ja virkkeitä. Kerran kirjoitin yhteen huoneeni oveen erään koko romaanini juonen. Tosin lyijykynällä. Sen sai nimittäin helposti ja nopeasti pyyhittyä ja pestyä pois niin, ettei työstä myöhemmin muiden silmille jäänyt jälkeäkään. Sanat kuuluvat seinille, muiden luettavaksi. Ne ovat kirjallisuutta. Samanaikaisesti epätäydellisin ja täydellisin asia koko maailmassa.

Ensimmäiset kirjani kirjoitin jo ensimmäisen ja toisen kouluvuoden aikana. Tuolloin kirjoitusteni aiheet olivat tosin hyvin pinnallisia ja juonet keskittyivät pääosin kirjoihin, jotka olin juuri lukenut. Nuo olivat muutamia vuosia ennen kuin löysin John Greenin, Estelle Maskamen ja Eino Leinon. Kirjastoautolla oli tapana saapua ala-asteelle joka toinen viikko perjantaisin. Pian sen hyllyiltä käteeni tarttuivat Emily the Strange: Pimennon päivät ja Musta kaista -kirjat, eikä Maikki Harjanteen Minttu niiden rinnalla tuntunut enää miltei missään (ei oikeasti, Minttu on aina sydämessä).

Mysteeri, kapinallisuus, menetys, erilaisuus ja kyynisyys kuulsivat jo kolmannella luokalla omista teksteistäni, kun äidinkielen kirjoitustunneilla kirjoitelmien henkilöhahmot ryhtyivät yksi toisensa jälkeen putoamaan pois pelistä. Yhtä kiusattiin niin, että tämä kuoli, toinen joi taikajuomaa ja huumautuneena hänet ammuttiin haulikolla. Äidinkielenopettaja vaikutti olevan hämillään. Sain paljon kritiikkiä ja palautetta siitä, etteivät kirjoitelmani soveltuneet ikäiselleni. Kerran kirjoitin sadun kärpäsestä, joka varasti taikasauvan ja taikoi sillä itselleen linnan syvälle metsään. Tuosta kirjoitelmasta taisin saada alakoulussa eniten ylistystä. Tai kenties silloisen itseni kapinoiva ja suunnaton suuttumus siihen, ettei oi niin ylvästä taiteellista näkemystäni osattu tuolloin tarkastella oikein, saa minut nykypäivänä muistamaan näin. En lainkaan ihmettelisi. Olen aina ollut hyvin dramaattinen ja tunnerikas, kun on kyse kirjallisuudesta.

Riikka Pulkkinen ja Anna-Leena Härkönen kiehtoivat minua kirjailijoina jo yläkoulun alkuaikoina. Kainalossa minulla olivat tuolloin lohtukirjoina Nadja Sumasen Rambo ja Estelle Maskamen DIMILY-trilogia. Halusin kuitenkin kokeilla jotain uutta, jotain rohkeampaa. Etsin edelleen omaa ääntäni kirjoittajana, sillä tuolloin tekstini mukailivat yhä kamalaa “teinidraamamassaroskaa”, joksi tapaan suvaitsemattomasti nimittää varhaisnuorille suunnattua rakkauskirjallisuutta. Henkilökohtaisesti mielestäni eräs suurin virhe, jonka saatan itse kirjoittaessani tehdä, on kirjoittaa kyseisenlaista tekstiä. Nautin kyllä poikkeuksellisesti ajoittain tuollaisen teinidraamakirjallisuuden lukemisesta, mutta en missää nimessä kuuna päivänä tahtoisi itse julkaista sellaista kirjallisuutta. Ainakaan toistaiseksi.

Yläkoulun viimeisinä hetkinä sain viimein luettua Anna-Leena Härkösen Häräntappoasetta. Suurten odotusteni vastaisesti en kuitenkaan saanut kirjaa luettua loppuun. Suljin kannen, laskin teoksen kädestäni ja huokaisin syvään. Aivan liian roisia ja korutonta. Missä on kauneus? Missä on intohimo? Missä kiihko, sinisilmäisyys ja traagisuus? Uskoni kirjallisuuden vilpittömään kauneuteen sain kuitenkin elvytettyä vielä lukiota edeltävänä kesänä, kun luin Riikka Pulkkisen Rajan. Olen aina ollut kova itkemään kirjojen lukemisen aikana ja etenkin niiden päätyttyä. Mutta kun eräs Pulkkisen romaanin päähenkilöistä, Julian Kanerva, havahtui todellisuuteen, ja toinen, Anja, toteutti rakkauden ja koko elämän rajoja koettelevan lupauksensa, hajosin parvekkeen auringonvarjossa ja itkin vuolaasti lukemaani. Kaikki oli niin väistämätöntä, aitoa ja vilpitöntä, että hetkeksi jo unohdin, että minä olin yhä oma itseni ja minulla oli kaikki hyvin.

Syksyllä 2021 löysin Inka Nousiaisen ja olin tämän myötä kuin uudestisyntynyt. Tuona vuonna olin jälleen yrittänyt laajentaa mieltymyksiä mukavuusalueeltani romanttisesta kaunokirjallisuudesta laajemmalle dekkareihin ja fantasiakirjallisuuteen, tässä sen kummemmin kuitenkaan onnistumatta. Kun sitten eräänä päivänä löysin tuon 142 sivua pitkän Nousiaisen romaanin Kaksi kevättä, olin myyty ensisilmäyksellä. Vaatimaton intohimo ja vilpitön välittäminen, jotka kirjassa kuvattiin, iskivät heti. Inka Nousiainen ei ollut mitään verrattuna Jane Austeniin, Charlotte Brontëen, taikka L. M. Montgomeryyn. Inka Nousiainen ei myös kuitenkaan ollut teinidraamamassaroskaa. Oli, kuin olisin tietyillä tavoin lukenut omaa tekstiäni. Nuo sanat, jotka Kaksi kevättä silmilleni saneli, olivat asioita, jotka minä itse olisin voinut teekupposen äärellä omassa säkkituolissani Google Docs -tiedostoon vuodattaa. Silti Inka Nousiainen oli jotain aivan uutta, raikasta ja mikä tärkeintä – kaunista. Lainasin heti kaikki hänen teoksensa ja luin niistä viisi kahden päivän sisään. Ja joka romaanin päätyttyä itkin edellistä enemmän. Kyseisten päivien ajan olin suunnattoman euforinen. Inka Nousiainen oli niin paljon parempi kuin mikään tai kukaan muu koskaan lukemani ja niin paljon omia tekstejäni loistavampi. Hän kohosi välittömästi muiden ohi taivaisiin omalle korokkeelle.

Minun seinäni ovat täynnä sanoja, ja niin uskoisin muidenkin seinien olevan. Niitä ei vain välttämättä paljaalla silmällä näe. Maailmaa on osattava katsoa oikein ja tietystä kulmasta huomatakseen ympärillään vallitsevan estetiikan. Kuten kauneus, myös kirjallisuus on katsojan silmissä. On vain itse löydettävä oikeat kynät ja oikeat seinät taiteelleen. Silloin kaikki on täydellistä, niin määräämättömän sanoinkuvaamatonta ja ylitsepääsemättömän vilpitöntä.

Kirjallisuudella ei todella ole päätä eikä häntää, mutta silti se on koko elämäni suurin intohimo. Joka vuosi uutena vuotena Pommac kuplii lasissa, ja viisi minuuttia ennen keskiyötä kuuntelen erään viisaan ihmisen neuvon mukaan radiosta otetta Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta. Hartaasti leikittelen mielessäni sillä asialla, jonka ensimmäiseksi jokaisena uutena vuotena sanon ja joka jälleen hetken kuluttua pyrkii huuliltani. 3, 2, 1. Tänä vuonna minä julkaisen kirjan. Ja kaikki tuo, kaikki tämä ja paljon muuta. Kaikki se on kirjallisuutta ja täydellisyyttä.

Ajatuksia introverttinä olemisesta

Introverttinä niinkin yksinkertaiset ja arkiset asiat kuin tervehtiminen, itsensä esittely ja hyvästely voivat tuntua haastavalta tietyissä tilanteissa. Jos olen nukkunut huonosti tai olen muuten vain huonolla tuulella ei “sosiaalinen akkuni” riitä antamaan energiaa koko päivän ajaksi erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Päädyn esittämään. Lopputuloksena en jaksa kuin maata kotona tekemättä yhtään mitään. 

Ujous ja taipumus vetäytymiseen ovat ominaisuuksia, jotka huomaa selvimmin koulussa. Koulussa sitä joutuu laittamaan itsensä alttiiksi jatkuvalle arvioinnille, niin muiden oppilaiden kuin opettajienkin toimesta. Koulussa on hyvä olla hiljaa, muttei kuitenkaan liian hiljaa. Jos hiljaisuutta on liikaa, se on ainoa asia, mitä ihmisestä huomataan. Jatkuvat ryhmätilanteet koulussa ovat asia, jonka olen huomannut vuosien varrella vievän eniten minusta energiaa. Kun luokasta pääsee ulos tunnin päätteeksi, tuntuu kuin voisi hengittää taas. Raskasta on myös jatkuva huoli siitä, että joutuu avaamaan suunsa koko luokan kuullen, sillä “mitä, jos sanon jotain hölmöä?” Kun jo kolmatta kertaa päivän aikana syke nousee ja kädet hikoavat pelkästä nimenhuudosta, herää usein kysymys “miksi minun pitää olla tällainen?” 

Ujous ja hiljaisuus osana luonnetta tuovat myös “hiukan” haastavuutta uusiin ihmisiin tutustumisessa. Tuntuu kuin aivoihini olisi ohjelmoitu sääntö: “Älä tee aloitteita.” Juuri nämä ominaisuudet ovat raivostuttaneet itseäni eniten, sillä vaikka haluaisinkin tutustua uusiin ihmisiin, en vain osaa tai uskalla tehdä sitä. Esimerkiksi jos tiedän tapaavani uuden tai uusia ihmisiä, mietin valmiiksi puheenaiheita, joista puhua, mutta tavallisesti käyn nämä keskustelut kuitenkin vain päässäni. 

Tämä yhteiskunta suosii ekstrovertteja; on tavoiteltavaa olla ulospäinsuuntautunut. Esimerkiksi, kun hakee kesätöitä, usein ilmoituksissa kriteereinä työhön on ulospäinsuuntautuneisuus. Kun kirjoitan työhakemusta, mietin usein onko valetta jos kirjoitan olevani ulospäinsuuntautunut. Nyky-yhteiskunnan kriteerit tavoiteltavasta ihmisestä saivat nuorempana minut miettimään “tulenko koskaan riittämään tällaisena”, sillä ujous ei ole tavoiteltu tai haluttu piirre ihmiseen. On vaikea kelpuuttaa itseään, jos ominaisuuksiasi pidetään vähäpätöisinä. Suljin ammattejakin pois vaihtoehdoista vain sillä perusteella, että niissä joutuisi puhumaan suurille ihmisjoukoille, sillä ajattelin pärjääväni vain ammatissa, jossa ollaan yksin omassa huoneessa. Ahdistavaa. 

Monissa jännittävissä ja uusissa tilanteissa selvitymismottoni on ollut “fake it till you make it”. Olen siis pyrkinyt esittämään ulospäinsuuntautuneempaa kuin olenkaan. Usein tämä päätyy kuitenkin siihen, että en itsekään tunne ihmistä, jota esitän. Tuntuu kuin eri ihmisten kanssa olisin myös eri ihminen. Tämän johdosta en aina tiedä itsekkään kuka tai millainen olen. Esittäminen myös vie energiaa ja pitkien päivien jälkeen lopputulos voi olla se, että vain makaa lattialla ja katuu kaikkea, mitä on tullut sanottua. 

Introverttinä oleminen on asia, joka on auttanut minua myös kasvamaan ihmisenä. Sen takia olen käyttänyt paljon aikaa itse pohdiskeluun ja oppinut hyväksymään itseni, huolimatta epätäydellisyyksistäni. Olen myös joutunut laittamaan itseni päivittäin alttiiksi asioille jotka ovat mukavuusalueeni ulkopuolella ja sen johdosta huomaan, miten kehityn niissä joka vuosi vain enemmän. En koe enää edes olevani yhtä voimakkaasti introvertti kuin muutama vuosi sitten, jolloin sosiaaliset tilanteet todella olivat vaikeita. 

Itse olen tullut siihen johtopäätökseen, että introvertit voivat olla sosiaalisesti hyvinkin lahjakkaita, mutta sosiaalisiin tilanteisiin liittyy ahdistusta ja lukkoja jotka estää täyden heittäytymisen tilanteeseen ja syövät energiaa. Lisäksi ihmiset kasvavat ja muuttuvat koko ajan, joten en koe edes tarpeelliseksi luokitella ihmisiä heidän ominaisuuksiensa mukaan. On rikkautta olla erilaisia ja arvostetaan ihmisiä sellaisina kuin he ovat. Niin kliseistä kuin se onkin.

Kirjoittaja on Karjaan lukion opiskelija. Essee on osa äidinkielen opintoja.

Revontulet – opiskelijan essee

Lukuvuoden päätteeksi Ajankohtaista-sivulla julkaistaan opiskelijoidemme subjektiivisia esseitä, jotka on kirjoitettu äidinkielen kursseilla. Ensimmäinen kirjoittaja kertoo tuntemuksistaan lukio-opinnoissa.

Revontulet

Kuvittele uupunut lukiolainen istumassa huoneessaan tekemässä läksyjä myöhään illalla. Ovi kiinni, ainoana valaistuksena pöytälamppu ja pöydänreunassa huojuva torni unohtuneita mukeja ja laseja. Silmät pysyvät juuri ja juuri auki. Nämä lauseet ovat valitettavasti kuvailleet kouluarkeani viimeisen vuoden. Yhtenä päivänä päätin kuitenkin nousta ylös siitä minun outoon istuma-asentoon muovautuneesta tuolistani ja mennä ulos kävelylle. Ei niistä läksyistä tullut mitään siinä tunkkaisessa huoneessa. 

Kävelin katuvalojen valaisemalla kadulla ilman päämäärää. Katson ylös ja näen katuvalon vieressä jonkin oudon valonläiskän. Ajattelin aluksi, että lampun valo vain taittui jotenkin oudosti. Katsoin valoa vähän pidempään ja huomasin sen liikkuvan. Tajusin valon tulevan taivaalta eikä lampusta. Kävelin pois kadulta aukiolle, jotta voisin nähdä yötaivaan. Siellä ne olivat. Todella heikosti näkyvät, vaaleat revontulet. Näen niitä ensimmäistä kertaa ikinä. Ne liikkuvat hitaasti, vaihtavat väriä ja himmenevät välillä olemattomiin. Menetän ajantajun (ja pakkasen takia sormista tunnon) kokonaan. Se ei haitannut. Seisoin vain keskellä aukiota ja tuijotin taivasta ja ohikulkijat varmaan ihmettelivät tekemistäni. Sekään ei haitannut. Hetken päästä alkavat kyyneleet vierähtää poskiani pitkin. 

Syy, miksi aloin itkeä, vaatii kuitenkin vähän taustatietoa. Olen peruskoulusta asti aina tavoitellut korkeita arvosanoja ja opiskellut ahkerasti. Se tuli minulta luonnostaan ja olin siinä hyvä. Minua kiinnostivat etenkin luonnontieteet, lähinnä matematiikka ja fysiikka. Olen aina halunnut opiskella avaruusfysiikka, mutta realistisesta näkökulmasta se on vaativa ala joka vaatii taitoa. Olen kuitenkin siitä haaveillut kauan. 

Tullessani lukioon asiat kuitenkin muuttuivat. Aiheet muuttuivat vaikeammiksi ja opiskelu vei enemmän aikaa. Intoni opiskeluun alkoi hiipua. Ennen mukavalta ja kiinnostavalta tuntuva opiskelu alkoi muuttua pakoksi saada tehtävä toisen jälkeen tehtyä. En opiskellut, koska halusin, vaan koska oli pakko saada viimeinen läksy tehtyä, jotta pääsee nukkumaan. Sitten seuraavana aamuna oli pakko taas herätä ja tehdä koko homma uudestaan. 

En sanoisi kuitenkaan, että intoni tieteeseen ja fysiikkaan koskaan hiipui, pikemminkin muuttui. Halusin edelleen opiskella aihetta, mutta minusta tuntui, ettei siihen ollut aikaa. En miettinyt enää tulevaisuuttani, vaan seuraavan muutaman viikon läksyvuorta. Joka kerta, kun joku kysyi “Noh, mikäs susta tulee isona?” vastaukseksi tuli “No emmä tiedä vielä”. Jossain mieleni syvyyksissä tiesin kuitenkin koko ajan, mitä halusin tehdä. Olin kuitenkin ehtinyt sivuuttaa koko asian. 

Kyyneleet jatkavat valumistaan. Katson tähtitaivasta ja niitä kauniita revontulia. Ihmettelen maailmaa ja sen tarkoitusta. Mietin sitä sattumaa, että satuin juuri sinä iltana menemään ulos kävelylle ja nostamaan katsettani sen verran, että näen pienen valon täplän. Mietin omaa tarkoitustani. Miksi istun huoneessani päivät pitkät tuijottamassa koneen ruutua, kun maailmankaikkeus on näin kaunis. Sinä hetkenä mieleeni muistuu, mitä haluan tehdä. Kaikki unelmat tähtien ja maailmankaikkeuden tutkimisesta palaavat mieleen. Itku voimistuu. Muistan, mitä elämältäni haluan. 

Kestää hetken ennen kuin palaan Maan pinnalle. Revontulet katosivat pikkuhiljaa, himmeitä kun olivatkin. Seisoin ulkona keskellä talvea lähemmäs tunnin. Palatessani takaisin sisälle istun taas sille tuolille jossa olen istunut joka ilta. Niin masentavalta kun se kuulostaakin, jatkan läksyjen tekemistä heikossa pöytälampun valossa. Sisimmässäni kuitenkin palaa pieni revontuli, intohimo jatkaa matkaa kohti tavoitetta, jonka sinä päivänä taas löysin.

Kirjoittaja on Karjaan lukion opiskelija.

Lukuviikko 2022

Lukuviikko 4.-10.4.2022 tuo esiin kriittisen lukutaidon merkitystä.: ”Kun opimme lukemaan ja kirjoittamaan, opimme uuden tavan kommunikoida, saada ja jakaa tietoa, ideoita ja tarinoita. Lukemisen avulla pääsemme osaksi muiden kokemaa ja sanoiksi pukemaa maailmaa.” Tätä taitoa opiskellaan muun muassa lukion äidinkielen kursseilla. Lukuviikon esseetrilogian päättää 2. vuoden opiskelija Pyry Konttisen essee, lukuiloa!

25:n asteen lämpöaallot painostavat. Jokaista lihastani särkee. Olen kaatunut jo seitsemän kertaa, ja tämä luku tulee vielä monikertaistumaan. Minulla ei ole kuulokkeita, mutten silti kuule muita. Ainoa asia, mitä ajattelen, on Rick Rossin ja Skrillexin kappaletta Purple Lamborghini. Olen siinä tilassa.  Vain minä ja tuo kivinen, röpeläinen ja hyvin kaukana täydellisestä oleva kaari.

My War: Pyry Konttinen

Muistan, kuinka nuorempana katsoin valtavan määrän skeittivideoita youtubesta. Muistan ihailleeni kaikenlaisia temppuja. Ryan Decenzon tuplasetti kickflip, Jamie Foyn El toro FS crooked ja legendaarinen Tony Hawkin 900 vertissä. Kaikki niin uniikkeja temppuja, mutta samaan aikaan niitä yhdistää yksi asia: valmistautuminen. Kaikkien silmissä näkyy tuo palava katse. Heidän mielensä ovat tyhjiä, ainoana tehtävänään onnnistuminen. He tietävät, että ovat tekemässä jotain historiallista. He tietävät myös sen, että tämä tullaan muistamaan vuosia. Jos kysyt tuntemattomalta ohikulkijalta, ei hän välttämättä tiedä, mutta kaikki skeittaajat tietävät. Skeittiskeneen nämä temput  tulevat jäämään samalla tavalla, kuin musiikkiin Queenin Another One Bites the Dust.

Vaikkei tietenkään samanlaisessa skaalassa, niin olen itsekin osani näistä tempuista saanut. Muistan, kuinka muutama vuosi sitten kesällä olin jo pitkään miettinyt Fiskarsin skeittirampilla erään kaaren kokeilua. Vain kaksi tai kolme muuta ihmistä oli aiemmin tehnyt siihen jonkin tempun. Nyt oli minun vuoroni. Rock n roll, tämän tempun päädyin valitsemaan. Olin sen jo matalampiin kaariin oppinut lähes täydellisesti, joten tunsin olevani valmis. Muistan tilanteen tarkasti: Parkilla oli vielä paljon ihmisiä, vaikka olikin jo hämärää. Kaarta valaisi vain yksi katulamppu. Takanani oli pari kaveriani. Tiedostin, että jompikumpi kysyi minulta jotain, mutta kysmys katosi vain ilmaan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Aloin pumpata vauhtia. Tämä oli ehkä 10:s tai 20:s yritys, en ole täysin varma. Tiedän vain sen, että onnistuin. Valtava määrä adrenaliinia virtasi koko kehoni läpi. Hädin tuskin tajusin edes onnistuneeni. Ei se välttämättä merkannut muulle maailmalle mitään, mutta minulle se merkitsi paljon.

Hankalaa tässä tunteessa on se, että siihen addiktoituu. Eihän siinä muuten mitään vikaa ole, mutta saman adrenaliinimäärän saavuttamiseksi pitää aina tehdä jokin vaikeampi ja vaarallisempi temppu. Vähän kuten nikotiiniaddiktilla, tarve tälle tunteelle vain kasvaa ja kasvaa. Siitä ei tule loppua. Monilla se päättyy vasta, kun sitten lopulta päätyy yrittämään jotain liian vaikeaa ja loukkaantuu pahasti. Mitä vaikeammaksi temppu menee, sitä vähemmän tilaa on virheille. Jos jalka on parikin senttiä väärässä kohdassa skeittiä, on esimerkiksi nilkan murtuminen jo hyvinkin mahdollista. Se onkin sekittauksessa yleisin onnettomuus ja siitä ei ole edes kovin pitkä matka vielä pahempiin onnettomuuksiin. 

Mietin välillä, onko tässä mitään järkeä? Miksi yritän näitä temppuja, vaikka tiedän riskin? Vaikka pakotan itseni pohtimaan näitä kysymyksiä, päädyn aina kuitenkin samaan tilanteeseen. Mitään muuta ei ole olemassa, vain minä, skeittini ja Rick Rossin sekä Skrillexin Purple Lamborghini.

Lukutaito on selviytymistaito

Lukukeskus on valinnut Lukuviikon 2022 teemaksi ”Lukemalla parempi maailma” herättääkseen huomiota lukemisen ja lukutaidon yhteiskunnalliseen merkitykseen globaalissa mittakaavassa. Lukutaito on tärkeä taito, jopa selviytymistaito.

Lukuviikon esseetrilogian toisen esseen on kirjoittanut 2. vuoden opiskelija Mikael Laaksonen.

 

Ollaan nyt sitten kiitollisia kaikesta

Joskus tuntuu vain siltä että yksikään asia ei voi mennä oikein. Ei siis mikään. Ja sitten kuin kohtalon siunaamana elämä päättää näyttää vielä pitempää keskisormea kasvojeni edessä ja vastoinkäymisten määrä sen kuin kasvaa. En tiedä, onko se itsestä kiinni vai ulkoisista tekijöistä vai niiden yhdistelmästä, mutta olisi vain kiva tietää, murjonko tässä itseäni vai onko ne kaikki muut, jotka tässä oikeasti murjovat minua. 

Vähän ennen seitsemää on herätys. Se sama korviaraastava piiputus kuuluu Nintendon käsikonsolin suljetun luukun sisältä, hälytysääni jota ei voi vaihtaa johonkin toiseen, koska jostain kumman syystä päätin jossain vaiheessa ruveta käyttämään tätä vähiten herätyskelloksi soveltuvaa laitetta herättämään minut joka aamu. Näyttää se sentään, kuinka monta tuntia ja minuuttia on herätykseen, ja siinä on akku, joten se ainakin toimii sähkökatkon aikana, jos sellainen tulee.

Makaan sängyssä hetken miettien, että paras vaihtoehto olisi nousta ylös, ennen kuin nukahdan kuitenkin uudestaan, mutta yön aikana jumiutunut selkä ja ikkunan lasista hohkaava kylmä maaliskuinen ilma taistelevat tätä tahtoa vastaan. Miksi hemmetissä vielä maaliskuussa pitää olla kymmenen astetta pakkasta, ei tätä kukaan täysjärkinen kestä. Joskus sitä miettii, olenko ainoa tällaisen murjomisen uhri, kärsivätkö muutkin mukana tällaisesta säästä vai kohdistuuko tämä vain minuun. Ehkä se on vain minulle henkilökohtainen ongelma, koska siitä päätellen, että en näe yhtäkään muuta mopoa omani lisäksi enää tähän vuodenaikaan koulun pihalla, tarkoittaa sitä, että muut eivät joudu olemaan ajoviiman kanssa henkisessä taistelussa siitä, onko tämä tosiaan sen arvoista. 

Tarpeeksi asiaa pohdittuani päätän, että sängystä pitää kuitenkin nousta, päästäkseni vain myöhemmin päivällä siihen johtopäätökseen, että ei olisi pitänyt nousta sängystä laisinkaan tänä aamuna. Tätä kuulee kuitenkin sen verran usein muidenkin suusta, että voisi jopa uskoa, että samankaltainen lievä, taustalla soiva epämukavuus on universaalia, iänikuinen vitsaus ylemmiltä tahoilta, jota kukaan ei pysty välttämään. Paitsi ehkä jos on rikas. Mutta ei ole kuitenkaan soveliasta valittaa asiasta, voisihan asiat olla paljon huonommin, eihän sitä ruokaakaan heitetä pois, kun Afrikan lapset nääntyvät.

Vai onko sittenkään oikein olla jotain mieltä siitä, että tuntuu aina siltä, että on kohtalon murjoma? Pitäisikö tässä loppujen lopulta keskittyä siihen, että aamulla herätessä on tosiaan se Nintendon käsikonsoli herättämässä ja ylipäätänsä mopo, jolla kulkea? Siltä se välillä tosiaan tuntuu, jos muilta kysyy, tai jopa silloin kun katselee ympärilleen, miten maailmassa asiat ovat. Totta kai maailmalla tapahtuvat Ukrainan sodat ja ihmiset kärsivät koko elämänsä Pohjois-Koreassa, mutta onko se kuitenkin väärin olla sitä mieltä, että joskus elämä tuntuu haastavalta ja epäreilulta?

“First world problems” on se termi, jonka voi kuulla, kun tällaisista asioista puhuu. Se mainitaan kun niin sanotuilla etuoiketetuilla ihmisillä tulee joitain ongelmia, jotka tuntuvat heistä suureltakin ongelmalta, kuten laturin katoaminen ja sen aiheuttama kännykän sammuminen, kun virta loppuu. Ei siitä sitten ainakaan joillekin ihmisille kannata valittaa, tai nimetä sitä ongelmaksi, kun jossain muualla asiat ovat paljon huonommin. Yksi hyvä esimerkki tästä ilmiöstä on mielestäni se, kuinka varsinkin osa koulun henkilökunnasta, joka haluaa aina olla äänessä jollain tavalla, muistuttaa siitä kuinka meidän tulee olla kiitollisia ilmaisesta kouluruuasta. Joo, on se toki ilmaista, mutta se kiitollisuus usein karisee siinä kohtaa, kun ruoka on sellaista, että sitä hädin tuskin tunnistaa tietyksi ruokalajiksi tai kun se tarttuu kurkkuun. 

Tästä päästään siihen lopulliseen kysymykseen, jota tässä haen: onko se oikeasti väärin, että joskus haluaa tuntea tyytymättömyyttä elämänsä suhteen länsimaalaisen oikeusvaltion kontekstissa? Suoraan sanoen ei tunnu relevantilta verrata jotain maapallon toisella puolella asuvan elämää omaansa, samalla tavalla kun kukaan ei ole vertaamassa omaa elämäänsä sellaiseen, millaista se olisi voinut olla sata vuotta sitten. 

On kai luontaista tähdätä aina enempään, tai parempaan elämänlaatuun, ja olisihan se kivaa tietysti myös ilmaista se, että joskus vaan tuntuu siltä, että elämä on täysin kuralla, vaikka jossain muualla maailmassa joku toinen kärsiikin. En toki halua antaa sitä kuvaa, että minua ei kiinnostaisi mitä muualla maailmassa tapahtuu ihmisille, se on totta kai traagista ja surullista, mitä jossain muualla ihmiset joutuat kokemaan. Mutta olisi mielestäni mukavaa, jos muut eivät suhtautuisi asioihin mentaliteetilla, jonka mukaan kaikki voi olla aina huonommin.