Aihearkisto: Lukiokurssien antia

Lukuviikko 2022

Lukuviikko 4.-10.4.2022 tuo esiin kriittisen lukutaidon merkitystä.: ”Kun opimme lukemaan ja kirjoittamaan, opimme uuden tavan kommunikoida, saada ja jakaa tietoa, ideoita ja tarinoita. Lukemisen avulla pääsemme osaksi muiden kokemaa ja sanoiksi pukemaa maailmaa.” Tätä taitoa opiskellaan muun muassa lukion äidinkielen kursseilla. Lukuviikon esseetrilogian päättää 2. vuoden opiskelija Pyry Konttisen essee, lukuiloa!

25:n asteen lämpöaallot painostavat. Jokaista lihastani särkee. Olen kaatunut jo seitsemän kertaa, ja tämä luku tulee vielä monikertaistumaan. Minulla ei ole kuulokkeita, mutten silti kuule muita. Ainoa asia, mitä ajattelen, on Rick Rossin ja Skrillexin kappaletta Purple Lamborghini. Olen siinä tilassa.  Vain minä ja tuo kivinen, röpeläinen ja hyvin kaukana täydellisestä oleva kaari.

My War: Pyry Konttinen

Muistan, kuinka nuorempana katsoin valtavan määrän skeittivideoita youtubesta. Muistan ihailleeni kaikenlaisia temppuja. Ryan Decenzon tuplasetti kickflip, Jamie Foyn El toro FS crooked ja legendaarinen Tony Hawkin 900 vertissä. Kaikki niin uniikkeja temppuja, mutta samaan aikaan niitä yhdistää yksi asia: valmistautuminen. Kaikkien silmissä näkyy tuo palava katse. Heidän mielensä ovat tyhjiä, ainoana tehtävänään onnnistuminen. He tietävät, että ovat tekemässä jotain historiallista. He tietävät myös sen, että tämä tullaan muistamaan vuosia. Jos kysyt tuntemattomalta ohikulkijalta, ei hän välttämättä tiedä, mutta kaikki skeittaajat tietävät. Skeittiskeneen nämä temput  tulevat jäämään samalla tavalla, kuin musiikkiin Queenin Another One Bites the Dust.

Vaikkei tietenkään samanlaisessa skaalassa, niin olen itsekin osani näistä tempuista saanut. Muistan, kuinka muutama vuosi sitten kesällä olin jo pitkään miettinyt Fiskarsin skeittirampilla erään kaaren kokeilua. Vain kaksi tai kolme muuta ihmistä oli aiemmin tehnyt siihen jonkin tempun. Nyt oli minun vuoroni. Rock n roll, tämän tempun päädyin valitsemaan. Olin sen jo matalampiin kaariin oppinut lähes täydellisesti, joten tunsin olevani valmis. Muistan tilanteen tarkasti: Parkilla oli vielä paljon ihmisiä, vaikka olikin jo hämärää. Kaarta valaisi vain yksi katulamppu. Takanani oli pari kaveriani. Tiedostin, että jompikumpi kysyi minulta jotain, mutta kysmys katosi vain ilmaan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Aloin pumpata vauhtia. Tämä oli ehkä 10:s tai 20:s yritys, en ole täysin varma. Tiedän vain sen, että onnistuin. Valtava määrä adrenaliinia virtasi koko kehoni läpi. Hädin tuskin tajusin edes onnistuneeni. Ei se välttämättä merkannut muulle maailmalle mitään, mutta minulle se merkitsi paljon.

Hankalaa tässä tunteessa on se, että siihen addiktoituu. Eihän siinä muuten mitään vikaa ole, mutta saman adrenaliinimäärän saavuttamiseksi pitää aina tehdä jokin vaikeampi ja vaarallisempi temppu. Vähän kuten nikotiiniaddiktilla, tarve tälle tunteelle vain kasvaa ja kasvaa. Siitä ei tule loppua. Monilla se päättyy vasta, kun sitten lopulta päätyy yrittämään jotain liian vaikeaa ja loukkaantuu pahasti. Mitä vaikeammaksi temppu menee, sitä vähemmän tilaa on virheille. Jos jalka on parikin senttiä väärässä kohdassa skeittiä, on esimerkiksi nilkan murtuminen jo hyvinkin mahdollista. Se onkin sekittauksessa yleisin onnettomuus ja siitä ei ole edes kovin pitkä matka vielä pahempiin onnettomuuksiin. 

Mietin välillä, onko tässä mitään järkeä? Miksi yritän näitä temppuja, vaikka tiedän riskin? Vaikka pakotan itseni pohtimaan näitä kysymyksiä, päädyn aina kuitenkin samaan tilanteeseen. Mitään muuta ei ole olemassa, vain minä, skeittini ja Rick Rossin sekä Skrillexin Purple Lamborghini.

Lukutaito on selviytymistaito

Lukukeskus on valinnut Lukuviikon 2022 teemaksi ”Lukemalla parempi maailma” herättääkseen huomiota lukemisen ja lukutaidon yhteiskunnalliseen merkitykseen globaalissa mittakaavassa. Lukutaito on tärkeä taito, jopa selviytymistaito.

Lukuviikon esseetrilogian toisen esseen on kirjoittanut 2. vuoden opiskelija Mikael Laaksonen.

 

Ollaan nyt sitten kiitollisia kaikesta

Joskus tuntuu vain siltä että yksikään asia ei voi mennä oikein. Ei siis mikään. Ja sitten kuin kohtalon siunaamana elämä päättää näyttää vielä pitempää keskisormea kasvojeni edessä ja vastoinkäymisten määrä sen kuin kasvaa. En tiedä, onko se itsestä kiinni vai ulkoisista tekijöistä vai niiden yhdistelmästä, mutta olisi vain kiva tietää, murjonko tässä itseäni vai onko ne kaikki muut, jotka tässä oikeasti murjovat minua. 

Vähän ennen seitsemää on herätys. Se sama korviaraastava piiputus kuuluu Nintendon käsikonsolin suljetun luukun sisältä, hälytysääni jota ei voi vaihtaa johonkin toiseen, koska jostain kumman syystä päätin jossain vaiheessa ruveta käyttämään tätä vähiten herätyskelloksi soveltuvaa laitetta herättämään minut joka aamu. Näyttää se sentään, kuinka monta tuntia ja minuuttia on herätykseen, ja siinä on akku, joten se ainakin toimii sähkökatkon aikana, jos sellainen tulee.

Makaan sängyssä hetken miettien, että paras vaihtoehto olisi nousta ylös, ennen kuin nukahdan kuitenkin uudestaan, mutta yön aikana jumiutunut selkä ja ikkunan lasista hohkaava kylmä maaliskuinen ilma taistelevat tätä tahtoa vastaan. Miksi hemmetissä vielä maaliskuussa pitää olla kymmenen astetta pakkasta, ei tätä kukaan täysjärkinen kestä. Joskus sitä miettii, olenko ainoa tällaisen murjomisen uhri, kärsivätkö muutkin mukana tällaisesta säästä vai kohdistuuko tämä vain minuun. Ehkä se on vain minulle henkilökohtainen ongelma, koska siitä päätellen, että en näe yhtäkään muuta mopoa omani lisäksi enää tähän vuodenaikaan koulun pihalla, tarkoittaa sitä, että muut eivät joudu olemaan ajoviiman kanssa henkisessä taistelussa siitä, onko tämä tosiaan sen arvoista. 

Tarpeeksi asiaa pohdittuani päätän, että sängystä pitää kuitenkin nousta, päästäkseni vain myöhemmin päivällä siihen johtopäätökseen, että ei olisi pitänyt nousta sängystä laisinkaan tänä aamuna. Tätä kuulee kuitenkin sen verran usein muidenkin suusta, että voisi jopa uskoa, että samankaltainen lievä, taustalla soiva epämukavuus on universaalia, iänikuinen vitsaus ylemmiltä tahoilta, jota kukaan ei pysty välttämään. Paitsi ehkä jos on rikas. Mutta ei ole kuitenkaan soveliasta valittaa asiasta, voisihan asiat olla paljon huonommin, eihän sitä ruokaakaan heitetä pois, kun Afrikan lapset nääntyvät.

Vai onko sittenkään oikein olla jotain mieltä siitä, että tuntuu aina siltä, että on kohtalon murjoma? Pitäisikö tässä loppujen lopulta keskittyä siihen, että aamulla herätessä on tosiaan se Nintendon käsikonsoli herättämässä ja ylipäätänsä mopo, jolla kulkea? Siltä se välillä tosiaan tuntuu, jos muilta kysyy, tai jopa silloin kun katselee ympärilleen, miten maailmassa asiat ovat. Totta kai maailmalla tapahtuvat Ukrainan sodat ja ihmiset kärsivät koko elämänsä Pohjois-Koreassa, mutta onko se kuitenkin väärin olla sitä mieltä, että joskus elämä tuntuu haastavalta ja epäreilulta?

“First world problems” on se termi, jonka voi kuulla, kun tällaisista asioista puhuu. Se mainitaan kun niin sanotuilla etuoiketetuilla ihmisillä tulee joitain ongelmia, jotka tuntuvat heistä suureltakin ongelmalta, kuten laturin katoaminen ja sen aiheuttama kännykän sammuminen, kun virta loppuu. Ei siitä sitten ainakaan joillekin ihmisille kannata valittaa, tai nimetä sitä ongelmaksi, kun jossain muualla asiat ovat paljon huonommin. Yksi hyvä esimerkki tästä ilmiöstä on mielestäni se, kuinka varsinkin osa koulun henkilökunnasta, joka haluaa aina olla äänessä jollain tavalla, muistuttaa siitä kuinka meidän tulee olla kiitollisia ilmaisesta kouluruuasta. Joo, on se toki ilmaista, mutta se kiitollisuus usein karisee siinä kohtaa, kun ruoka on sellaista, että sitä hädin tuskin tunnistaa tietyksi ruokalajiksi tai kun se tarttuu kurkkuun. 

Tästä päästään siihen lopulliseen kysymykseen, jota tässä haen: onko se oikeasti väärin, että joskus haluaa tuntea tyytymättömyyttä elämänsä suhteen länsimaalaisen oikeusvaltion kontekstissa? Suoraan sanoen ei tunnu relevantilta verrata jotain maapallon toisella puolella asuvan elämää omaansa, samalla tavalla kun kukaan ei ole vertaamassa omaa elämäänsä sellaiseen, millaista se olisi voinut olla sata vuotta sitten. 

On kai luontaista tähdätä aina enempään, tai parempaan elämänlaatuun, ja olisihan se kivaa tietysti myös ilmaista se, että joskus vaan tuntuu siltä, että elämä on täysin kuralla, vaikka jossain muualla maailmassa joku toinen kärsiikin. En toki halua antaa sitä kuvaa, että minua ei kiinnostaisi mitä muualla maailmassa tapahtuu ihmisille, se on totta kai traagista ja surullista, mitä jossain muualla ihmiset joutuat kokemaan. Mutta olisi mielestäni mukavaa, jos muut eivät suhtautuisi asioihin mentaliteetilla, jonka mukaan kaikki voi olla aina huonommin.

Lukemalla parempi maailma

Tänään 4. huhtikuuta alkaa Lukuviikko, jonka teemana on Lukemalla parempi maailma. Ajankohtaista-sivulla julkaistaan tällä viikolla kolme opiskelijoiden kirjoittamaa esseetä. Nämä henkilökohtaiset esseet – toiselta nimeltään taide-esseet – on kirjoitettu AI5-kurssilla, jolla lukiolaiset opiskelevat mm. kirjallisuushistoriaa antiikista nykypäivään.

Ensimmäisen esseen on kirjoittanut Jan-Erik Wikholm, 20b.

Sanoinkuvailematon

Bussipysäkki. Katulamput. Tyhjä autotie. Kello 07:06. Bussi saapuu kello 07:18. Märkää. Pimeää. Kuulokkeet. Foo Fighters. Pearl Jam. RHCP. Oasis. Oasiksen Knebworth keikka 11. elokuuta 1996. Noel huutaa: “This is history, this is history, right here, right now. This is history.” 250 000 ihmistä katsomassa. Columbia lähtee soimaan. Energia yleisössä on läpi taivaan. Kuulokkeet aivan liian kovalla. Olen osa yleisöä. Olen osa keikkaa. Olen siellä. Bussi saapuu 07:19. Bussissa tilaa niin kuin aina. Etsin vakituisen paikkani. Istun alas. Bussi lähtee liikkeelle. Liam laulaa: “This is confusion. Am I confusing you?”

Musiikin vaikutusta ihmisiin on tutkittu iät ja ajat kuulovaurioista dopamiiniin. Musiikki on kuin lääke, huume, nuorten mieliä pilaavaa melua, tapa ilmaista itseään. Se yhdistää ihmisiä. Se jakaa ihmisiä. Muusikoista tulee maailman tähtiä. Maailman tähteys on liikaa joillekin muusikoille. The Songwriter Music Collegen tutkimuksen mukaan maailmassa on 0,000002 % mahdollisuus tulla “menestyväksi” artistiksi. Tuo numero kaksi tulee siitä, jos olet kiinnostava, lahjakas, hurmaava. Mutta kun laitan kuulokkeet päähän, kuulokejohto vahvistimeen, vahvistimesta pedaaleihin ja pedaaleista kitaraan, tuo luku ei tunnu enää niin pieneltä.

En tiedä, mikä siinä on. En voi olla ainoa. Kun se kitara on kädessäni volat täysillä tai lempibiisi soi kuulokkeista hitusen liian kovalla, kun kävelen kotiin, se energia on vain sanoinkuvailematonta. Minulle tulee olo, että jos en pääse esiintymään elämäni aikana samalla tavalla kuin muut maailman starat, elämäni ei ole täyteen eletty. En ajatellut musiikkia työnäni. Tykkään esiintyä kyllä etenkin musikaalisesti, mutta näen kyllä itseni melkein introverttinä useasti. On minua parempia kitaristeja, laulajia, sanottajia, biisinkirjoittajia. Silti, se energia vie kaikki nämä seikat pois. Se adrenaliini.

Kuitenkin musiikin vaikutus on niin paljon suurempi kuin pelkkä valtava energian purkaus. Mielestäni sen voi kiteyttää yhteen sanaan. Tunne. Tunne ilosta, surusta, vihasta, katkeruudesta, onnellisuudesta, energiasta. Tunne, jonka kaikki ihmiset jakavat musiikin kanssa jossain muodossa. Oli mielipide mikä tahansa jostain bändistä, biisistä tai vaikkapa rumpalin rumpukapuloista, kukaan ei voi väittää vastaan, että tämä tunne yhdistää ihmisiä. Mutta kun nämä ihmiset kokoontuvat yhteen samaan paikkaan, samaan aikaan, kuuntelemaan sitä musiikkia joka antaa tämän maailman parhaan tunteen, jotain euforista tapahtuu.

Tämän takia itse pidän livekeikkojen katsomisesta sekä kuuntelemisesta aina välillä melkein enemmän kuin studiossa tarkkaan tehdyistä versioista. Siinä jos jossain on se yhteinen energia. Koronan takia tietenkin näitä esityksiä on jouduttu vähentämään, mutta ne ovat pikkuhiljaa palaamassa. Omana aikanaan mm. Queen. Lievästi yli soitetut kappaleet, jotka melkein kaikki tietävät. We Will Rock You, ehkä yksi kaikista yli soitetuin näistä heidän hiteistään. Pum Pum Tss. Pum Pum Tss. Pum Pum Tss.  Mieti nyt itsesi siellä väkijoukossa, joka näki tämän livenä Wembley Stadiumilla ‘86. Siellä yleisössä, joka teki tuon rytmin itse tuhansien ihmisten kanssa ja Freddie lauloi mukana. Onhan se eri juttu.

Täydellinen kappale on täydellinen, jos jokin tunne on saatu siinä kiteytettyä. Siitä on studiossa tehty täydellinen, koska artisti uskoo sen täydellisyyteen ja voimaan. Edes sitä tunnetta ei tarvitse tietää, mikä se on. Kunhan kappale jättää sanattomaksi. Artisti on tietenkin ylpeä kappaleesta. Se on voinut nousta Spotifyn listaykköseksi. Hienoa. Mahtavaa. Nyt siitä saadaan hieno automainos. 

Kun taas tämä artisti päättää esiintyä, silloin hänestä tulee oikea esiintyjä. Koko yleisö odottaa tätä listaykköstä. Lopulta hän aloittaa tämän kappaleen pitkän odotuksen jälkeen. Kuitenkaan esiintyjä ei ole valmis. Hän osaa laulunsa kuin omat taskunsa. Hän osaa soittaa sen vieläkin paremmin. Hänhän on sen laulun kirjoittanut. Hän tietää, miten se syntyi ja mikä laulun tarkoitus on. Kappale lähtee käyntiin, mutta ennen kuin esiintyjä pystyy aloittamaan lauluaan, koko yleisö alkaakin laulamaan tämän listaykkösen sanoja. Nyt esiintyjänä on koko yleisö. Tämä yllättää hänet läpikotaisin. Vasta silloin tämä artisti, esiintyjä, muusikko tajuaa, että kappale on oikeasti täydellinen.

Joku päivä haluan olla tämä artisti. Joku päivä olen tämä artisti.

Hauskaa vappua!

Lukiolaisten tekstitrilogian päättää subjektiivinen essee rakkaudesta. Aiemmat äidinkielen esseet julkaistiin suomen kielen päivänä 9.4. ja Maailman kirjan päivänä 23.4. Lukuiloa & hauskaa vappua!

Älä pliis enää ikin rakastu

Mitä on rakkaus? Rakkautta ei oikeasti ole olemassa. Se on illuusio, se on vale. Tämän teorian kehitin 15-vuotiaana kun suunnitelmistani huolimatta en ollut vieläkään saanut osakseni sellaista palavaa rakkautta mitä itse koin antavani milloin kenellekin. Mitä näitä nyt oli, Akseli, Rafael, Teemu, jotka eivät vastanneet tuntemaani roihuavaan rakkauteen, joka oli minulle niin todellista, niin tärkeää, niin kuluttavaa. Lopulta päädyin kuitenkin aina rustaamaan päiväkirjaani samoja sanoja,  Iina älä pliis enää ikin rakastu.

Olen koko lyhyen nuoruuteni miettinyt rakkauteen liittyviä kysymyksiä, kuten miltä se tuntuu, ketä kohtaan sitä voi tuntea, miten romanttinen rakkaus eroaa ystävän rakastamisesta, mitä rakkaus edes on? Näitä kysymyksiä olen siis oikeasti, kirjaimellisesti netistä hakenut;  “Why do we fall in love?” Löysin rajoittunutta ja tunteetonta rakkaudenkuvaani mukailevan teorian, jonka mukaan ihminen rakastuu, koska on pakko. Ihastumme, koska ilman fyysistä vetovoimaa potentiaalisia parittelukumppaneja olisi liikaa, ja elämä olisi vaikeampaa. Teoriassa kyllä, tämä on edelleen täysin validi väite. Se ei suinkaan ole enää ainoa näkökulma, josta asiaa tarkastelen. Rakkaus on subjektiivinen käsite, jonka määritelmästä olen tajunnut vasta pienimmän murto-osan.

Muutama kuukausi sitten lukiessani Charlotte Brontën Kotiopettajatteren romaania mietin, mitä järkeä tässä oikeastaan edes on? Bronten klassikko on ikoninen rakkaustarina, niin tyypillinen, ja ärsyttävän kliseinen. Miksi tuo ennalta-arvattavan tylsä juoni puhuttelee niin monia? Onko se oikeasti niin mielekästä, että pääsee lukemaan viisisataa sivua siitä, miten kahden ihmisen elämästä tulee monimutkaista ja vaikeaa. Siis oikeasti, päähenkilö Jane oikeasti ajattelee että “Koko sieluni on omaisuuttasi”, vaikka hänen rakastettunsa oli erakoitunut tunteeton mies jolla oli toinen vaimo. Tai ehkä siksi juuri, ihmiset hakevat samaistumispintaa tuohon maailman vanhimpaan ongelmaan, sydänsuruihin. Rakkaus on taakka, joka saa pään sekaisin, eikä sen estämiseksi, tai varsinkaan lopettamiseksi voi tehdä mitään. Valtavan kehittyneestä teknologiastamme huolimatta kukaan ei ole keksinyt ratkaisua tunteen tappamiseen. 

Olen tietyllä tavalla aina ajatellut, että ensirakkauteni tulisi olemaan ensimmäinen lapseni. Niin lapsirakas kun olen, on aina ollut selvää, että lapsia saa tulla, pitää tulla, mieluusti useita. En ole koskaan nähnyt itseäni tulevaisuudessa kumppanin kanssa. On ollut vaikea uskoa että sellaista ihmistä olisi olemassa, jonka kanssa asettua aloilleen, ihan vaan rakkaus siinä pohjalla. Se on kuitenkin yksi suurimmista haaveistani. En tiedä, voiko sitä sanoa tavoitteeksi, se ei ole sellainen asia jonka saavuttaminen olisi pelkästään minusta kiinni. Riman asettaminen mahdollisimman alhaalle on keino valmistautua pettymykseen, niin jääräpäisen rationaalinen kun aina yritän olla, kuinka typerää. Ei tunteiden minimointi taida ainakaan olla se kuuluisa “elämän tarkoitus”.

En koe, että varsinaisesti olisin koskaan oikeasti kokenut romanttista rakkautta. Voiko ihmistä edes rakastaa jos se on yksipuoleista? Mitä eroa ihastuksella ja rakkaudella oikeastaan edes on? Rakkaus kestää kauemmin, tuntuu enemmän, syvemmin, aidommin. Näin sitä usein kuulee kuvailevan. Olen kerran tosissani kuvitellut olevani aidosti oikeasti rakastunut. Näinä aikoina en toivonut mitään muuta kuin että voisiko se jo loppua. Päiväkirjani tursuaa epätoivoisia lausahduksia, kuten “Eli ei mitään daydreamejä teemusta tai teemun ja sun yhteisestä tulevaisuudesta koska sitä ei ole”. Tunne oli niin kuluttava, niin äärimmäisen raskas, eikä antanut minulle mitään hyvää. Mitä järkeä? Aivoni pakottavat minut ajattelemaan ihmistä joka tuottaa minulle pahaa mieltä. Laitoin itseni tahattomasti kokemaan älytöntä turhautumista, pettymystä ja tuskaa, enkä voinut tehdä mitään sen lopettamiseksi. 

En sano etteikö 15-vuotiaan Iinan ajatukset olleet oikeita. Ne olivat kyynisiä, raskaita, klassisen dramaattisia 15-vuotiaalle, tai no, ainakin 15-vuotiaalle minulle. Kyllä minä jo silloin tiedostin, etten tiedä rakkaudesta mitään, en tiedä edelleenkään. Enää en koe tarvetta jankata itselleni tunteiden estämistä, taidan jopa vähän haluta rakastua. Olen lähempänä vastauksia kuin koskaan, vaikkakin kovin kaukana. Niin kovin kaukana.