Ajatuksia introverttinä olemisesta

Introverttinä niinkin yksinkertaiset ja arkiset asiat kuin tervehtiminen, itsensä esittely ja hyvästely voivat tuntua haastavalta tietyissä tilanteissa. Jos olen nukkunut huonosti tai olen muuten vain huonolla tuulella ei “sosiaalinen akkuni” riitä antamaan energiaa koko päivän ajaksi erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Päädyn esittämään. Lopputuloksena en jaksa kuin maata kotona tekemättä yhtään mitään. 

Ujous ja taipumus vetäytymiseen ovat ominaisuuksia, jotka huomaa selvimmin koulussa. Koulussa sitä joutuu laittamaan itsensä alttiiksi jatkuvalle arvioinnille, niin muiden oppilaiden kuin opettajienkin toimesta. Koulussa on hyvä olla hiljaa, muttei kuitenkaan liian hiljaa. Jos hiljaisuutta on liikaa, se on ainoa asia, mitä ihmisestä huomataan. Jatkuvat ryhmätilanteet koulussa ovat asia, jonka olen huomannut vuosien varrella vievän eniten minusta energiaa. Kun luokasta pääsee ulos tunnin päätteeksi, tuntuu kuin voisi hengittää taas. Raskasta on myös jatkuva huoli siitä, että joutuu avaamaan suunsa koko luokan kuullen, sillä “mitä, jos sanon jotain hölmöä?” Kun jo kolmatta kertaa päivän aikana syke nousee ja kädet hikoavat pelkästä nimenhuudosta, herää usein kysymys “miksi minun pitää olla tällainen?” 

Ujous ja hiljaisuus osana luonnetta tuovat myös “hiukan” haastavuutta uusiin ihmisiin tutustumisessa. Tuntuu kuin aivoihini olisi ohjelmoitu sääntö: “Älä tee aloitteita.” Juuri nämä ominaisuudet ovat raivostuttaneet itseäni eniten, sillä vaikka haluaisinkin tutustua uusiin ihmisiin, en vain osaa tai uskalla tehdä sitä. Esimerkiksi jos tiedän tapaavani uuden tai uusia ihmisiä, mietin valmiiksi puheenaiheita, joista puhua, mutta tavallisesti käyn nämä keskustelut kuitenkin vain päässäni. 

Tämä yhteiskunta suosii ekstrovertteja; on tavoiteltavaa olla ulospäinsuuntautunut. Esimerkiksi, kun hakee kesätöitä, usein ilmoituksissa kriteereinä työhön on ulospäinsuuntautuneisuus. Kun kirjoitan työhakemusta, mietin usein onko valetta jos kirjoitan olevani ulospäinsuuntautunut. Nyky-yhteiskunnan kriteerit tavoiteltavasta ihmisestä saivat nuorempana minut miettimään “tulenko koskaan riittämään tällaisena”, sillä ujous ei ole tavoiteltu tai haluttu piirre ihmiseen. On vaikea kelpuuttaa itseään, jos ominaisuuksiasi pidetään vähäpätöisinä. Suljin ammattejakin pois vaihtoehdoista vain sillä perusteella, että niissä joutuisi puhumaan suurille ihmisjoukoille, sillä ajattelin pärjääväni vain ammatissa, jossa ollaan yksin omassa huoneessa. Ahdistavaa. 

Monissa jännittävissä ja uusissa tilanteissa selvitymismottoni on ollut “fake it till you make it”. Olen siis pyrkinyt esittämään ulospäinsuuntautuneempaa kuin olenkaan. Usein tämä päätyy kuitenkin siihen, että en itsekään tunne ihmistä, jota esitän. Tuntuu kuin eri ihmisten kanssa olisin myös eri ihminen. Tämän johdosta en aina tiedä itsekkään kuka tai millainen olen. Esittäminen myös vie energiaa ja pitkien päivien jälkeen lopputulos voi olla se, että vain makaa lattialla ja katuu kaikkea, mitä on tullut sanottua. 

Introverttinä oleminen on asia, joka on auttanut minua myös kasvamaan ihmisenä. Sen takia olen käyttänyt paljon aikaa itse pohdiskeluun ja oppinut hyväksymään itseni, huolimatta epätäydellisyyksistäni. Olen myös joutunut laittamaan itseni päivittäin alttiiksi asioille jotka ovat mukavuusalueeni ulkopuolella ja sen johdosta huomaan, miten kehityn niissä joka vuosi vain enemmän. En koe enää edes olevani yhtä voimakkaasti introvertti kuin muutama vuosi sitten, jolloin sosiaaliset tilanteet todella olivat vaikeita. 

Itse olen tullut siihen johtopäätökseen, että introvertit voivat olla sosiaalisesti hyvinkin lahjakkaita, mutta sosiaalisiin tilanteisiin liittyy ahdistusta ja lukkoja jotka estää täyden heittäytymisen tilanteeseen ja syövät energiaa. Lisäksi ihmiset kasvavat ja muuttuvat koko ajan, joten en koe edes tarpeelliseksi luokitella ihmisiä heidän ominaisuuksiensa mukaan. On rikkautta olla erilaisia ja arvostetaan ihmisiä sellaisina kuin he ovat. Niin kliseistä kuin se onkin.

Kirjoittaja on Karjaan lukion opiskelija. Essee on osa äidinkielen opintoja.

Revontulet – opiskelijan essee

Lukuvuoden päätteeksi Ajankohtaista-sivulla julkaistaan opiskelijoidemme subjektiivisia esseitä, jotka on kirjoitettu äidinkielen kursseilla. Ensimmäinen kirjoittaja kertoo tuntemuksistaan lukio-opinnoissa.

Revontulet

Kuvittele uupunut lukiolainen istumassa huoneessaan tekemässä läksyjä myöhään illalla. Ovi kiinni, ainoana valaistuksena pöytälamppu ja pöydänreunassa huojuva torni unohtuneita mukeja ja laseja. Silmät pysyvät juuri ja juuri auki. Nämä lauseet ovat valitettavasti kuvailleet kouluarkeani viimeisen vuoden. Yhtenä päivänä päätin kuitenkin nousta ylös siitä minun outoon istuma-asentoon muovautuneesta tuolistani ja mennä ulos kävelylle. Ei niistä läksyistä tullut mitään siinä tunkkaisessa huoneessa. 

Kävelin katuvalojen valaisemalla kadulla ilman päämäärää. Katson ylös ja näen katuvalon vieressä jonkin oudon valonläiskän. Ajattelin aluksi, että lampun valo vain taittui jotenkin oudosti. Katsoin valoa vähän pidempään ja huomasin sen liikkuvan. Tajusin valon tulevan taivaalta eikä lampusta. Kävelin pois kadulta aukiolle, jotta voisin nähdä yötaivaan. Siellä ne olivat. Todella heikosti näkyvät, vaaleat revontulet. Näen niitä ensimmäistä kertaa ikinä. Ne liikkuvat hitaasti, vaihtavat väriä ja himmenevät välillä olemattomiin. Menetän ajantajun (ja pakkasen takia sormista tunnon) kokonaan. Se ei haitannut. Seisoin vain keskellä aukiota ja tuijotin taivasta ja ohikulkijat varmaan ihmettelivät tekemistäni. Sekään ei haitannut. Hetken päästä alkavat kyyneleet vierähtää poskiani pitkin. 

Syy, miksi aloin itkeä, vaatii kuitenkin vähän taustatietoa. Olen peruskoulusta asti aina tavoitellut korkeita arvosanoja ja opiskellut ahkerasti. Se tuli minulta luonnostaan ja olin siinä hyvä. Minua kiinnostivat etenkin luonnontieteet, lähinnä matematiikka ja fysiikka. Olen aina halunnut opiskella avaruusfysiikka, mutta realistisesta näkökulmasta se on vaativa ala joka vaatii taitoa. Olen kuitenkin siitä haaveillut kauan. 

Tullessani lukioon asiat kuitenkin muuttuivat. Aiheet muuttuivat vaikeammiksi ja opiskelu vei enemmän aikaa. Intoni opiskeluun alkoi hiipua. Ennen mukavalta ja kiinnostavalta tuntuva opiskelu alkoi muuttua pakoksi saada tehtävä toisen jälkeen tehtyä. En opiskellut, koska halusin, vaan koska oli pakko saada viimeinen läksy tehtyä, jotta pääsee nukkumaan. Sitten seuraavana aamuna oli pakko taas herätä ja tehdä koko homma uudestaan. 

En sanoisi kuitenkaan, että intoni tieteeseen ja fysiikkaan koskaan hiipui, pikemminkin muuttui. Halusin edelleen opiskella aihetta, mutta minusta tuntui, ettei siihen ollut aikaa. En miettinyt enää tulevaisuuttani, vaan seuraavan muutaman viikon läksyvuorta. Joka kerta, kun joku kysyi “Noh, mikäs susta tulee isona?” vastaukseksi tuli “No emmä tiedä vielä”. Jossain mieleni syvyyksissä tiesin kuitenkin koko ajan, mitä halusin tehdä. Olin kuitenkin ehtinyt sivuuttaa koko asian. 

Kyyneleet jatkavat valumistaan. Katson tähtitaivasta ja niitä kauniita revontulia. Ihmettelen maailmaa ja sen tarkoitusta. Mietin sitä sattumaa, että satuin juuri sinä iltana menemään ulos kävelylle ja nostamaan katsettani sen verran, että näen pienen valon täplän. Mietin omaa tarkoitustani. Miksi istun huoneessani päivät pitkät tuijottamassa koneen ruutua, kun maailmankaikkeus on näin kaunis. Sinä hetkenä mieleeni muistuu, mitä haluan tehdä. Kaikki unelmat tähtien ja maailmankaikkeuden tutkimisesta palaavat mieleen. Itku voimistuu. Muistan, mitä elämältäni haluan. 

Kestää hetken ennen kuin palaan Maan pinnalle. Revontulet katosivat pikkuhiljaa, himmeitä kun olivatkin. Seisoin ulkona keskellä talvea lähemmäs tunnin. Palatessani takaisin sisälle istun taas sille tuolille jossa olen istunut joka ilta. Niin masentavalta kun se kuulostaakin, jatkan läksyjen tekemistä heikossa pöytälampun valossa. Sisimmässäni kuitenkin palaa pieni revontuli, intohimo jatkaa matkaa kohti tavoitetta, jonka sinä päivänä taas löysin.

Kirjoittaja on Karjaan lukion opiskelija.

Kevään 2022 uudet ylioppilaat Karjaan lukiossa

Karjaan lukiosta valmistuu tänä keväänä 32 uutta ylioppilasta. He ovat:

Henri Ahlroth

Kaarlo Aittanen

Ilav Anvar Khan Avdel

Jenni Björkholm

Onni Borg

Micke Ekblad

Katarina Hiidensalo

Karoliina Järvinen

Juha Kankare

Ville Karppinen

Leevi Kejonen

Liina Koivusipilä

Klaus Korhonen

Iina Kärnä

Venni-Kalle Laakkio

Pia Lagerström

Joona Laiho

Santeri Lång

Olga-Kerttu Mehtälä

Okko Mäkipää

Ella Mäntykoski

Robin Niinemets

Anna Nousiainen

Eero Nousiainen

Wilhelmiina Nyman

Juuso Riihimäki

Amos Ruotsalo

Paavo Rusila

Elias Saarinen

Sarah Tondeur

Lauri Wuorenrinne

Janne Yli-Tainio

Lämpimät onnittelut uusille ylioppilaille!

Lukuviikko 2022

Lukuviikko 4.-10.4.2022 tuo esiin kriittisen lukutaidon merkitystä.: ”Kun opimme lukemaan ja kirjoittamaan, opimme uuden tavan kommunikoida, saada ja jakaa tietoa, ideoita ja tarinoita. Lukemisen avulla pääsemme osaksi muiden kokemaa ja sanoiksi pukemaa maailmaa.” Tätä taitoa opiskellaan muun muassa lukion äidinkielen kursseilla. Lukuviikon esseetrilogian päättää 2. vuoden opiskelija Pyry Konttisen essee, lukuiloa!

25:n asteen lämpöaallot painostavat. Jokaista lihastani särkee. Olen kaatunut jo seitsemän kertaa, ja tämä luku tulee vielä monikertaistumaan. Minulla ei ole kuulokkeita, mutten silti kuule muita. Ainoa asia, mitä ajattelen, on Rick Rossin ja Skrillexin kappaletta Purple Lamborghini. Olen siinä tilassa.  Vain minä ja tuo kivinen, röpeläinen ja hyvin kaukana täydellisestä oleva kaari.

My War: Pyry Konttinen

Muistan, kuinka nuorempana katsoin valtavan määrän skeittivideoita youtubesta. Muistan ihailleeni kaikenlaisia temppuja. Ryan Decenzon tuplasetti kickflip, Jamie Foyn El toro FS crooked ja legendaarinen Tony Hawkin 900 vertissä. Kaikki niin uniikkeja temppuja, mutta samaan aikaan niitä yhdistää yksi asia: valmistautuminen. Kaikkien silmissä näkyy tuo palava katse. Heidän mielensä ovat tyhjiä, ainoana tehtävänään onnnistuminen. He tietävät, että ovat tekemässä jotain historiallista. He tietävät myös sen, että tämä tullaan muistamaan vuosia. Jos kysyt tuntemattomalta ohikulkijalta, ei hän välttämättä tiedä, mutta kaikki skeittaajat tietävät. Skeittiskeneen nämä temput  tulevat jäämään samalla tavalla, kuin musiikkiin Queenin Another One Bites the Dust.

Vaikkei tietenkään samanlaisessa skaalassa, niin olen itsekin osani näistä tempuista saanut. Muistan, kuinka muutama vuosi sitten kesällä olin jo pitkään miettinyt Fiskarsin skeittirampilla erään kaaren kokeilua. Vain kaksi tai kolme muuta ihmistä oli aiemmin tehnyt siihen jonkin tempun. Nyt oli minun vuoroni. Rock n roll, tämän tempun päädyin valitsemaan. Olin sen jo matalampiin kaariin oppinut lähes täydellisesti, joten tunsin olevani valmis. Muistan tilanteen tarkasti: Parkilla oli vielä paljon ihmisiä, vaikka olikin jo hämärää. Kaarta valaisi vain yksi katulamppu. Takanani oli pari kaveriani. Tiedostin, että jompikumpi kysyi minulta jotain, mutta kysmys katosi vain ilmaan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Aloin pumpata vauhtia. Tämä oli ehkä 10:s tai 20:s yritys, en ole täysin varma. Tiedän vain sen, että onnistuin. Valtava määrä adrenaliinia virtasi koko kehoni läpi. Hädin tuskin tajusin edes onnistuneeni. Ei se välttämättä merkannut muulle maailmalle mitään, mutta minulle se merkitsi paljon.

Hankalaa tässä tunteessa on se, että siihen addiktoituu. Eihän siinä muuten mitään vikaa ole, mutta saman adrenaliinimäärän saavuttamiseksi pitää aina tehdä jokin vaikeampi ja vaarallisempi temppu. Vähän kuten nikotiiniaddiktilla, tarve tälle tunteelle vain kasvaa ja kasvaa. Siitä ei tule loppua. Monilla se päättyy vasta, kun sitten lopulta päätyy yrittämään jotain liian vaikeaa ja loukkaantuu pahasti. Mitä vaikeammaksi temppu menee, sitä vähemmän tilaa on virheille. Jos jalka on parikin senttiä väärässä kohdassa skeittiä, on esimerkiksi nilkan murtuminen jo hyvinkin mahdollista. Se onkin sekittauksessa yleisin onnettomuus ja siitä ei ole edes kovin pitkä matka vielä pahempiin onnettomuuksiin. 

Mietin välillä, onko tässä mitään järkeä? Miksi yritän näitä temppuja, vaikka tiedän riskin? Vaikka pakotan itseni pohtimaan näitä kysymyksiä, päädyn aina kuitenkin samaan tilanteeseen. Mitään muuta ei ole olemassa, vain minä, skeittini ja Rick Rossin sekä Skrillexin Purple Lamborghini.

Lukutaito on selviytymistaito

Lukukeskus on valinnut Lukuviikon 2022 teemaksi ”Lukemalla parempi maailma” herättääkseen huomiota lukemisen ja lukutaidon yhteiskunnalliseen merkitykseen globaalissa mittakaavassa. Lukutaito on tärkeä taito, jopa selviytymistaito.

Lukuviikon esseetrilogian toisen esseen on kirjoittanut 2. vuoden opiskelija Mikael Laaksonen.

 

Ollaan nyt sitten kiitollisia kaikesta

Joskus tuntuu vain siltä että yksikään asia ei voi mennä oikein. Ei siis mikään. Ja sitten kuin kohtalon siunaamana elämä päättää näyttää vielä pitempää keskisormea kasvojeni edessä ja vastoinkäymisten määrä sen kuin kasvaa. En tiedä, onko se itsestä kiinni vai ulkoisista tekijöistä vai niiden yhdistelmästä, mutta olisi vain kiva tietää, murjonko tässä itseäni vai onko ne kaikki muut, jotka tässä oikeasti murjovat minua. 

Vähän ennen seitsemää on herätys. Se sama korviaraastava piiputus kuuluu Nintendon käsikonsolin suljetun luukun sisältä, hälytysääni jota ei voi vaihtaa johonkin toiseen, koska jostain kumman syystä päätin jossain vaiheessa ruveta käyttämään tätä vähiten herätyskelloksi soveltuvaa laitetta herättämään minut joka aamu. Näyttää se sentään, kuinka monta tuntia ja minuuttia on herätykseen, ja siinä on akku, joten se ainakin toimii sähkökatkon aikana, jos sellainen tulee.

Makaan sängyssä hetken miettien, että paras vaihtoehto olisi nousta ylös, ennen kuin nukahdan kuitenkin uudestaan, mutta yön aikana jumiutunut selkä ja ikkunan lasista hohkaava kylmä maaliskuinen ilma taistelevat tätä tahtoa vastaan. Miksi hemmetissä vielä maaliskuussa pitää olla kymmenen astetta pakkasta, ei tätä kukaan täysjärkinen kestä. Joskus sitä miettii, olenko ainoa tällaisen murjomisen uhri, kärsivätkö muutkin mukana tällaisesta säästä vai kohdistuuko tämä vain minuun. Ehkä se on vain minulle henkilökohtainen ongelma, koska siitä päätellen, että en näe yhtäkään muuta mopoa omani lisäksi enää tähän vuodenaikaan koulun pihalla, tarkoittaa sitä, että muut eivät joudu olemaan ajoviiman kanssa henkisessä taistelussa siitä, onko tämä tosiaan sen arvoista. 

Tarpeeksi asiaa pohdittuani päätän, että sängystä pitää kuitenkin nousta, päästäkseni vain myöhemmin päivällä siihen johtopäätökseen, että ei olisi pitänyt nousta sängystä laisinkaan tänä aamuna. Tätä kuulee kuitenkin sen verran usein muidenkin suusta, että voisi jopa uskoa, että samankaltainen lievä, taustalla soiva epämukavuus on universaalia, iänikuinen vitsaus ylemmiltä tahoilta, jota kukaan ei pysty välttämään. Paitsi ehkä jos on rikas. Mutta ei ole kuitenkaan soveliasta valittaa asiasta, voisihan asiat olla paljon huonommin, eihän sitä ruokaakaan heitetä pois, kun Afrikan lapset nääntyvät.

Vai onko sittenkään oikein olla jotain mieltä siitä, että tuntuu aina siltä, että on kohtalon murjoma? Pitäisikö tässä loppujen lopulta keskittyä siihen, että aamulla herätessä on tosiaan se Nintendon käsikonsoli herättämässä ja ylipäätänsä mopo, jolla kulkea? Siltä se välillä tosiaan tuntuu, jos muilta kysyy, tai jopa silloin kun katselee ympärilleen, miten maailmassa asiat ovat. Totta kai maailmalla tapahtuvat Ukrainan sodat ja ihmiset kärsivät koko elämänsä Pohjois-Koreassa, mutta onko se kuitenkin väärin olla sitä mieltä, että joskus elämä tuntuu haastavalta ja epäreilulta?

“First world problems” on se termi, jonka voi kuulla, kun tällaisista asioista puhuu. Se mainitaan kun niin sanotuilla etuoiketetuilla ihmisillä tulee joitain ongelmia, jotka tuntuvat heistä suureltakin ongelmalta, kuten laturin katoaminen ja sen aiheuttama kännykän sammuminen, kun virta loppuu. Ei siitä sitten ainakaan joillekin ihmisille kannata valittaa, tai nimetä sitä ongelmaksi, kun jossain muualla asiat ovat paljon huonommin. Yksi hyvä esimerkki tästä ilmiöstä on mielestäni se, kuinka varsinkin osa koulun henkilökunnasta, joka haluaa aina olla äänessä jollain tavalla, muistuttaa siitä kuinka meidän tulee olla kiitollisia ilmaisesta kouluruuasta. Joo, on se toki ilmaista, mutta se kiitollisuus usein karisee siinä kohtaa, kun ruoka on sellaista, että sitä hädin tuskin tunnistaa tietyksi ruokalajiksi tai kun se tarttuu kurkkuun. 

Tästä päästään siihen lopulliseen kysymykseen, jota tässä haen: onko se oikeasti väärin, että joskus haluaa tuntea tyytymättömyyttä elämänsä suhteen länsimaalaisen oikeusvaltion kontekstissa? Suoraan sanoen ei tunnu relevantilta verrata jotain maapallon toisella puolella asuvan elämää omaansa, samalla tavalla kun kukaan ei ole vertaamassa omaa elämäänsä sellaiseen, millaista se olisi voinut olla sata vuotta sitten. 

On kai luontaista tähdätä aina enempään, tai parempaan elämänlaatuun, ja olisihan se kivaa tietysti myös ilmaista se, että joskus vaan tuntuu siltä, että elämä on täysin kuralla, vaikka jossain muualla maailmassa joku toinen kärsiikin. En toki halua antaa sitä kuvaa, että minua ei kiinnostaisi mitä muualla maailmassa tapahtuu ihmisille, se on totta kai traagista ja surullista, mitä jossain muualla ihmiset joutuat kokemaan. Mutta olisi mielestäni mukavaa, jos muut eivät suhtautuisi asioihin mentaliteetilla, jonka mukaan kaikki voi olla aina huonommin.