Kevään 2021 uudet ylioppilaat Karjaan lukiossa

Karjaan lukiosta valmistuu tänä keväänä 22 uutta ylioppilasta. He ovat:

Sara Ahamed

Fanny Hertell

Leo Jalkanen

Kalle Karlsson

Maria Knaapinen

Sara Konttinen

Meri Korhonen

Pessi Kyander

Sofia Mohammad

Onni Peltola

Nea Rossi

Saskia Rossi

Mette Salminen

Emil Sipinen

Pinja Sohlman

Roni Sundström

Aapeli Syrén

Emma Tahvonen

Emil Vilkman

Oscar Wiberg

Onni Yli-Tepsa

Yksi uusi ylioppilas ei halua nimeään julki.

Onnea uusille ylioppilaille!

Hauskaa vappua!

Lukiolaisten tekstitrilogian päättää subjektiivinen essee rakkaudesta. Aiemmat äidinkielen esseet julkaistiin suomen kielen päivänä 9.4. ja Maailman kirjan päivänä 23.4. Lukuiloa & hauskaa vappua!

Älä pliis enää ikin rakastu

Mitä on rakkaus? Rakkautta ei oikeasti ole olemassa. Se on illuusio, se on vale. Tämän teorian kehitin 15-vuotiaana kun suunnitelmistani huolimatta en ollut vieläkään saanut osakseni sellaista palavaa rakkautta mitä itse koin antavani milloin kenellekin. Mitä näitä nyt oli, Akseli, Rafael, Teemu, jotka eivät vastanneet tuntemaani roihuavaan rakkauteen, joka oli minulle niin todellista, niin tärkeää, niin kuluttavaa. Lopulta päädyin kuitenkin aina rustaamaan päiväkirjaani samoja sanoja,  Iina älä pliis enää ikin rakastu.

Olen koko lyhyen nuoruuteni miettinyt rakkauteen liittyviä kysymyksiä, kuten miltä se tuntuu, ketä kohtaan sitä voi tuntea, miten romanttinen rakkaus eroaa ystävän rakastamisesta, mitä rakkaus edes on? Näitä kysymyksiä olen siis oikeasti, kirjaimellisesti netistä hakenut;  “Why do we fall in love?” Löysin rajoittunutta ja tunteetonta rakkaudenkuvaani mukailevan teorian, jonka mukaan ihminen rakastuu, koska on pakko. Ihastumme, koska ilman fyysistä vetovoimaa potentiaalisia parittelukumppaneja olisi liikaa, ja elämä olisi vaikeampaa. Teoriassa kyllä, tämä on edelleen täysin validi väite. Se ei suinkaan ole enää ainoa näkökulma, josta asiaa tarkastelen. Rakkaus on subjektiivinen käsite, jonka määritelmästä olen tajunnut vasta pienimmän murto-osan.

Muutama kuukausi sitten lukiessani Charlotte Brontën Kotiopettajatteren romaania mietin, mitä järkeä tässä oikeastaan edes on? Bronten klassikko on ikoninen rakkaustarina, niin tyypillinen, ja ärsyttävän kliseinen. Miksi tuo ennalta-arvattavan tylsä juoni puhuttelee niin monia? Onko se oikeasti niin mielekästä, että pääsee lukemaan viisisataa sivua siitä, miten kahden ihmisen elämästä tulee monimutkaista ja vaikeaa. Siis oikeasti, päähenkilö Jane oikeasti ajattelee että “Koko sieluni on omaisuuttasi”, vaikka hänen rakastettunsa oli erakoitunut tunteeton mies jolla oli toinen vaimo. Tai ehkä siksi juuri, ihmiset hakevat samaistumispintaa tuohon maailman vanhimpaan ongelmaan, sydänsuruihin. Rakkaus on taakka, joka saa pään sekaisin, eikä sen estämiseksi, tai varsinkaan lopettamiseksi voi tehdä mitään. Valtavan kehittyneestä teknologiastamme huolimatta kukaan ei ole keksinyt ratkaisua tunteen tappamiseen. 

Olen tietyllä tavalla aina ajatellut, että ensirakkauteni tulisi olemaan ensimmäinen lapseni. Niin lapsirakas kun olen, on aina ollut selvää, että lapsia saa tulla, pitää tulla, mieluusti useita. En ole koskaan nähnyt itseäni tulevaisuudessa kumppanin kanssa. On ollut vaikea uskoa että sellaista ihmistä olisi olemassa, jonka kanssa asettua aloilleen, ihan vaan rakkaus siinä pohjalla. Se on kuitenkin yksi suurimmista haaveistani. En tiedä, voiko sitä sanoa tavoitteeksi, se ei ole sellainen asia jonka saavuttaminen olisi pelkästään minusta kiinni. Riman asettaminen mahdollisimman alhaalle on keino valmistautua pettymykseen, niin jääräpäisen rationaalinen kun aina yritän olla, kuinka typerää. Ei tunteiden minimointi taida ainakaan olla se kuuluisa “elämän tarkoitus”.

En koe, että varsinaisesti olisin koskaan oikeasti kokenut romanttista rakkautta. Voiko ihmistä edes rakastaa jos se on yksipuoleista? Mitä eroa ihastuksella ja rakkaudella oikeastaan edes on? Rakkaus kestää kauemmin, tuntuu enemmän, syvemmin, aidommin. Näin sitä usein kuulee kuvailevan. Olen kerran tosissani kuvitellut olevani aidosti oikeasti rakastunut. Näinä aikoina en toivonut mitään muuta kuin että voisiko se jo loppua. Päiväkirjani tursuaa epätoivoisia lausahduksia, kuten “Eli ei mitään daydreamejä teemusta tai teemun ja sun yhteisestä tulevaisuudesta koska sitä ei ole”. Tunne oli niin kuluttava, niin äärimmäisen raskas, eikä antanut minulle mitään hyvää. Mitä järkeä? Aivoni pakottavat minut ajattelemaan ihmistä joka tuottaa minulle pahaa mieltä. Laitoin itseni tahattomasti kokemaan älytöntä turhautumista, pettymystä ja tuskaa, enkä voinut tehdä mitään sen lopettamiseksi. 

En sano etteikö 15-vuotiaan Iinan ajatukset olleet oikeita. Ne olivat kyynisiä, raskaita, klassisen dramaattisia 15-vuotiaalle, tai no, ainakin 15-vuotiaalle minulle. Kyllä minä jo silloin tiedostin, etten tiedä rakkaudesta mitään, en tiedä edelleenkään. Enää en koe tarvetta jankata itselleni tunteiden estämistä, taidan jopa vähän haluta rakastua. Olen lähempänä vastauksia kuin koskaan, vaikkakin kovin kaukana. Niin kovin kaukana.

Maailman kirjan päivä 23.4.

Tänään on Maailman kirjan päivä, joka tunnetaan myös Kirjan ja ruusun päivänä. Suomen kielen ja kirjallisuuden eli äidinkielen kursseilla lukiolaiset tutustuvat monipuolisesti kirjallisuuteen ja käyttävät sitä omissa teksteissään. Tässä esseessä Karjaan lukion opiskelija pohtii luontoa ja peilaa omia ajatuksiaan kaunokirjallisuuden katkelmista esiin nouseviin ajatuksiin. 

 

Aavalla, pimeässä, metsässä

Seisoin meren rannalla. Aallot löivät rantaan. Tunsin merituulen raikkauden, pyyhkivän arjen murheet pois. Tila, tunsin vapauden, aavan vapauden kaiken muun unohtuessa. Tunsin elämän, tunsin mitä luonto merkitsee minulle.

Meren kohina ja linnut tuovat mieleen saariston ja tunnelman. Risto Rasa kyseenalaistaa meren, “Sen sinisyys on lumetta.” En ymmärrä sitä, nimetön runo kokoelmassa Hiljaa, nyt se laulaa saa ajatukset liikkeelle. Meren petollisuus, mikä? Merihän on vain vettä, vieläpä suolaista. Kaloja, elämää, eläimiä, mitä ne ovat? Jotain syötävää kenties, mitä muutakaan?

Elämän merkitys etsiminen on sumussa vaeltamista, tai uimista tummassa vedessä. Mitä vain voi tulla vastaan, vaan ei välttämättä mitään. Elämän merkitystä ei tarvitse pukea sanoiksi ja oman elämän merkitys voi vaihtua alituiseen. Eri asioiden merkitys muuttuu ja vaihtuu, asiat ottavat etäisyyttä. Osa pysyy lähellä läpi elämän, valona tai pimeytenä. 

Luonto on pysäyttävä, rauhoittava ja inhottava. Rauhan tyyssija, kaaos, painostavan hiljainen tai merkityksetön. Luonnon vaikutuksista tiedetään mutta on paljon, suoranainen valtameri tuntematonta, josta vain rannat nousevat tietoisuuteen. Kaikki muu syvällä upoksissa, on koluamatonta erämaata tai suolaista vettä. On kuitenkin asia, joka kohoaa kuin saari valtamerestä. Luonto on välttämätön elämälle.

Sininen lieska, suuren järven läheisyys. Päijänteen sininen lieska, mielikuvat rannasta, hajonneesta pihapiiristä. Tuulesta, järven raikkaasta tuulenviristä, suolattomasta vedestä. Vesi on kuin linnunmaitoa, iltapäivällä elokuussa, ihmisen jäljet luonnossa ovat hiljalleen peittyneet, luonto on ottanut omansa takaisin. Päijänteen sininen lieska ja tunnelma katkelmassa Kultarinnasta, Anni Kytömäen romaanista sai aikaan vahvan mielikuvan, sai myös miettimään omaa suhdetta luontoon. 

Miksi luonto saa tuntemaan niin suurta yhteenkuuluvuutta? Onko luonto elämämme valo, jo sen välttämättömyyden takia. Miksi tätä yhteenkuuluvuutta ei arvosteta? Miksi maallinen mammona ajaa sen yli? Mitä jos luontoa ei olisi? Asfalttiviidakkoa, ja elinkelvottomia alueita, alueita, joilla elämää ei olisi. Vain roskaa, myrkkyjä ja autiomaata. Pahin pelkomme, onkin tulevaisuutemme.

Luonto on rappiolla, eikä pääse ylös jaloilleen. Tuntematon voima, ihminen, on kaatanut ja taklannut sen, ja putoaa lopulta samaan hautaan itsekin. Ihmisen on nostettava luonto jaloilleen. Se ei tapahdu silmänräpäyksessä, mutta sen on tapahduttava, pikimmiten. 

Tiedän, että kaikki eivät selviä. Tiedän myös, että jotkut selviävät. En tiedä ketkä selviävät, en tiedä mitä säästyy. Itselleni niin tärkeän asian katoaminen on turhauttavaa ja sietämätöntä, jo asian ajatteleminen inhottaa. Se saa kyseenalaistamaan omia valintoja ja omia arvoja. Vaikka yksittäinen ihminen ei ratkaise asiaa, on tehtävä jotain. Miten? Mitä? En tiedä, tuntuu kuin haparoisin pimeässä. Pelkään, että ymmärrämme vasta jälkeenpäin, mitä menetimme.

Hyvää suomen kielen päivää!

Meneillään on Lukuviikko, ja tänään liputetaan suomen kielelle ja Mikael Agricolalle. Suomen kielen ja kirjallisuuden eli tuttavallisemmin äidinkielen kursseilla lukiolaiset mm. kirjoittavat tekstejä. Tässä Karjaan lukion opiskelijan subjektiivinen essee vaikeuksien selättämisestä – lukuiloa!


Vaikeudet eivät ole mörköjä

Olen ollut aina vaikeuksien selättäjä. En tiedä, olisinko edes lukiossa, jos en olisi koskaan kokenut vaikeuksia ja päässyt niistä yli, ja tämä pätee myös moniin muihin. Vaikeudet muokkaavat ihmistä aina johonkin suuntaan, mutta vielä enemmän muutosta tapahtuu, jos oppii ja ymmärtää niistä jotain uutta.

Suhteellisen lyhyen ja vivahteikkaan elämäni aikana olen kokenut vaikeuksia, jotka ovat olleet jopa yllättäviä ja tuntuneet täysin ylitsepääsemättömiltä. Suurin osa niistä on liittynyt koulunkäyntiin. Ensimmäinen tällainen muisto oli kielikylpypäiväkotini, jossa toinen kieli suomen lisäksi oli mikäs muukaan kuin aina niin ihana ruotsi. En piitannut ruotsin oppimisesta, vaan puhuin ylpeästi ja jopa karskisti suomea. Muistan, että opettajat päiväkodissa olivat suivaantuneita, kun en osannut edes ruotsin alkeita. Sama meno jatkui myös alakoulussa, jossa ruotsi tuli yhä keskeisemmäksi kieleksi. En kokenut ruotsin kielen oppimista yksinkertaisesti tärkeänä. Vanhempani päättivät, että minut vaihdetaan kokonaan suomenkieliseen alakouluun. Tulokset näkyivät: keskiarvoni nousi ja viihdyin yhä paremmin ja paremmin koulussa. Olen miettinyt jälkeenpäin, mitä olisi tapahtunut, jos vanhempani eivät olisi siirtäneet minua toiseen kouluun. 

Aiheena vaikeudet ovat sangen vanhaa perua. Jo 2000 vuotta vanhassa, maailman myydyimmässä kirjassa, Raamatussa, ihmisten vaikeudet ovat keskeinen teema. Luukkaan evankeliumin luvun seitsemän kertomus syntisestä naisesta kuvaa mielestäni hyvin myös tämän päivän ihmisten elämää. Siinä halveksittu ja leimattu nainen, ilmeisesti prostituoitu, tuli seuraamaan yhdessä muiden kyläläisten kanssa juhla-ateriaa, jonka eräs synagogan mahtimies oli järjestänyt. Myös Jeesus oli paikalla, mutta häntä ei Simon-niminen isäntä huomioinut, vaan pyrki nolaamaan Jeesuksen. Jeesus joutuikin ikävään paikkaan: kaikki tuijottivat ja mulkoilivat häntä. Tästä kuitenkin alkoi shokeeraava tapahtumasarja, jossa prostituoitu asettui Jeesuksen jalkojen juureen, vaikka häntä pidettiinkin syntisenä henkilönä, johon ei saanut koskea, eikä hän saanut koskea myös muihinkaan. Nainen itki vuolaasti, avasi hiuksensa ja kuivasi niillä Jeesuksen jalat. Tämän jälkeen hän voiteli jalat tuoksuöljyllä. Tämä oli normaali toimenpide, jonka suorittaa yleensä itse isäntä. Tätä ei kuitenkaan tehty Jeesukselle, koska häntä halveksuttiin. 

Mielestäni tämä Jeesuksen aikainen kertomus kuvastaa myös sitä, että vaikeuksiin voi tulla myös ratkaisuja, joita ei itse kuvittelisi tapahtuvan. Myös minun kohdallani vaikeuksiin on tullut outoja ratkaisuja, samalla tavalla kuin kertomuksessa. Muistan, kun matematiikka alkoi tökkimään heti ruotsin jälkeen. En vain käsittänyt sitä, teoriat ja laskusäännöt menivät tylysti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Äitini ehdotti, että jos kävisin aina silloin tällöin matematiikan tukiopetuksessa. Ajatus kammotti minua. Erityisesti minua häiritsi ajatus siitä, jos luokkatoverini saisivat tietää, että käyn tukiopetuksessa. Se kuitenkin kannatti, sillä matematiikan numeroni nousivat ainakin numerolla. 

Jos tarkastelen aikaisemmin mainitsemiani vaikeuksia, huomaan niiden olleen usein jokseenkin mitättömiä. Suuret vaikeudet elämässä liittyvät yleensä ihmissuhteisiin – ainakin oman, subjektiivisen arvioni mukaan. Vaikeudet ihmissuhteissa, joita minäkin olen kokenut, ovat vaikeammin korjattavia kuin esimerkiksi huonosti menneet kokeet. Kokeet pystyy aina uusimaan, kun taas huonosti menneitä ihmissuhteita ei.

Huomasin tämän noin 13-vuotiaana, kun siirryin ala-asteelta yläkouluun, jossa oli samoja vanhoja kielikylpyoppilaita, joihin olin tutustunut oltuani kaksi ensimmäistä lukuvuotta samassa koulussa. Kontaktin saaminen heihin oli kuitenkin vaikeaa, ja pelkäsin lähestyä heitä. En tiennyt, mitä minun pitäisi edes sanoa. Kaikki tuntui jotenkin niin jähmettyneeltä ja etäiseltä, mikä oli sinällään ymmärrettävää, sillä emme olleet pitäneet oikein mitään yhteyttä neljään-viiteen vuoteen. Tutustuin kuitenkin sattumalta kotitalouden tunnilla erääseen kielikylpykoulun oppilaaseen. Huomasin, että kaikki se latautunut pelko vain karisi pois, ja pystyin juttelemaan hänen kanssaan. 

Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kuvakirja kuvaa mielestäni edellistä tilannetta hyvin, vaikka siinä ei kuvata ihmisiä. Siinä pienessä talossa asuva Nyyti pelkää talon ulkopuolella asuvia mörköjä ja hemuleita. Nyyti lähtee kuitenkin matkaan, mutta on kuitenkin koko matkan yksin. Hän löytää matkan varrelta pullopostin, jonka on kirjoittanut eräs Tuittu. Nyyti lähtee etsimään Tuittua, vaikka hän joutuukin menemään läpi pelottavan ja mörköjä kuhisevan metsän. Pian Nyyti onkin kasvokkain Mörön kanssa, jonka takana on Tuittu. Nyyti ei kuitenkaan peräänny, vaan puraisee Möröä hännästä, ja Mörkö säikähtää ja pakenee paikalta. Nyyti osoittaa mielestäni hienoa rohkeutta. Hän on valmis kohtaamaan Mörön, vaikka seuraukset voivat olla mitä tahansa. 

Samalla tavalla kuin Nyyti, minäkin kohtasin vanhan koulututun. Olin aluksi jännittynyt ja peloissani enkä uskonut itseeni. Pystyin kuitenkin kokoamaan itseni ja ymmärsin, ettei minulla ollut mitään hävittävää – päinvastoin, vain voitettavaa. Mielestäni tuo periaate sopii myös muihinkin vaikeuksiin. Aina pitää yrittää, vaikka se tuntuisi vastenmieliseltä, turhalta ja jopa kiusalliselta. Voitin sen kammottavan Mörön!

Yhteishaku jatkuu yhä!

Pandemian vuoksi yhteishaun määräaikaa on jatkettu 7.4.2021 saakka, joten vielä ehtii hakea toiselle asteelle lukio- tai ammatillisiin opintoihin. Opetushallituksen tiedote yhteishausta on täällä.

Hae Karjaan lukioon!

Mitä opiskella lukiossa? Valintakortin kevään 2021 yhdeksäsluokkalaiselle löydät Lomakkeet ja linkit -sivulta. Karjaan lukion keskiarvoraja on 7,0.

2020-02-13 Ryhmäkuva

Abit lähtivät tyylillä penkkaripäivänään 2020.